Antonio Vallejo-Nágera Lobón, psykiatri Juan Antonio Vallejo-Nágeran isä, halusi todistaa, että marxilaisuus oli jonkinlainen mielisairaus, jonka taustalla oli geeni: punainen geeni. Francisco Francon sotilasvallankaappauksen jälkeen hänellä oli kaikki edellytykset teesinsä vahvistamiseksi. Eräässä Semana Médica Española -lehdessä julkaistussa tekstissään hän väitti, että ”Espanjan pelastaneiden kansallisten joukkojen hallussa olevien sotavankien valtava määrä” antoi hänelle mahdollisuuden tehdä ”joukkotutkimuksia erittäin suotuisissa olosuhteissa, joita ei ehkä koskaan enää maailmanhistoriassa tapahdu”.
Elokuussa 1938 Franco oli antanut luvan perustaa Gabinete de Investigaciones Psicológicas -tutkimuslaitoksen, ja Vallejo-Nágera toimi sen johtajana. Professori Maria Isabella Mininni kirjoittaa artikkelissaan, että psykiatrin tutkimat ”ihmismateriaalit” luokiteltiin viiteen ryhmään: ”kansainväliset taistelijat”, ”espanjalaiset miespuoliset poliittiset vangit”, ”poliittiset naarasvangit”, ”baskiseparatistit” ja ”katalonialaiset marxilaiset”.
Vallejo-Nágera teki ainakin tuolloin kaksi tutkimusta, joilla hän yritti vahvistaa hypoteesinsa. Hän aloitti ”kansainvälisistä taistelijoista” ja ”naispuolisista poliittisista vangeista”.
Ensimmäisessä tutkimuksessa pyrittiin ymmärtämään lähes 300 kansainvälisen brigadistin psykopatologiaa, jotka olivat vangittuina San Pedro de Cardeñan luostarissa Burgosissa. Kirjassa Trauma ja muisti francoismin uhreilla. Niiden siirtyminen seuraaville sukupolville hän toteaa päätyneensä siihen, että ”useimmat heistä olivat vähän älykkäitä, sivistymättömiä ja temperamentiltaan rappeutuneita, minkä vuoksi he olivat erityisen alttiita marxilaiselle propagandalle”.
Toisen kokeen hän suoritti 50 naisella Málagan vankilassa. Johtopäätökset julkaistiin tutkimuksessa Investigaciones psicológicas en marxistas femeninas delincuentes, jonka hän allekirjoitti yhdessä Eduardo M. Martínezin kanssa, joka oli Málagan psykiatrisen klinikan johtaja ja lääninvankilan terveyspalvelujen johtaja. Antonio Nadal ehdottaa artikkelissa ”Marxilaisnaisten psykologiset kokemukset Málagassa”, että lukijoiden on päätettävä, onko kyseessä ”lääketieteellinen tutkimus vai sanoinkuvaamaton osoitus siitä rappeutumisesta, johon älymystö tai ammattilaiset voivat joutua fasistisissa järjestelmissä”.
Kokeilu perustui kolmeen lähtökohtaan, jotka Nadal kirjaa tekstiinsä: ”Punaisilla naisilla ja naisilla yleensä on fyysisiä ja psykologisia piirteitä, jotka ovat poikkeuksellisen huonompia kuin miehillä”; ”Marxismia ja vallankumousta, joka liittyy naisiin, pitäisi käsitellä lääketieteellisesti, ei poliittisesti” ja lopuksi he väittivät, että ”Málagan tapauksessa” punaiset naiset olivat rappeutuneita, raivokkaita ja rikollisia olentoja.
Historioitsijat Encarnación Barranquero Texeira ja Matilde Eiroa San Francisco toteavat teoksessaan La cárcel de mujeres de Málaga en la paz de Franco, että heidän mukaansa Málagan naisten käytös oli ”äärimmäisen raivokasta, samanlaista kuin mitä he olivat osoittaneet Ranskan ja Venäjän vallankumouksissa”. Heidän mukaansa tämä käsitys syntyi ”tunnettujen falangistien lehdistössä, radiossa ja kirjoissa toteuttaman suuren propagandakampanjan vuoksi, jonka sivuilla esiteltiin Málagan naisten tekemiä raakuuksia, kuten ruumiiden raajojen katkaisemista, silmien kaivamista, savukkeiden laittamista suuhun tai ulostamista ruumiiden päälle”. Tunnettu juristi Mercedes Formica toteaa Pequeña historia de ayer -teoksessa, että eräs nainen, ”kaikkein päättäväisin”, ”levitti jalkansa, nosti hameensa ja kylvetti virtsalla falangisti Eduardo Bayo Alexandren veriset kasvot”.
Tutkimuksessa todettiin, että ”punainen tyranni” ylitti ”normaalin naisrikollisuuden rajat osallistumalla ryöstelyyn, tuhopolttoihin, uskonnollisten esineiden tuhoamiseen ja myös verilöylyihin, joilla oli selvästi sadistinen luonne”. He väittivät, että ”poliittisissa kapinoissa” he löysivät mahdollisuuden ”tyydyttää piileviä seksuaalisia halujaan”, vaikka he totesivatkin, että poliittiseen elämään osallistuneita eivät ”ohjanneet aatteet vaan tunteet, jotka saavuttavat kohtuuttomat tai jopa patologiset mittasuhteet naispersoonallisuudelle ominaisen ärtyneisyyden vuoksi”. Tutkimuksen kohteena olleista 50 naisesta 33 tuomittiin kuolemaan, 10 elinkautiseen vankeuteen ja loput 10-20 vuodeksi.
Tutkimuksen mukaan kaikki olivat osallistuneet ”marxilaisvallan aikana” ”murhiin, ryöstelyyn ja tuhopolttoihin”. Jotkut heistä olivat ”kunnostautuneet nekrofagiassa, raatelemalla ruumiita tai tekemällä niistä pilkkaa nähtyään murhan sairaalloisella mielihyvällä”. He ymmärsivät taistelijoiksi ne ”marxilaiset naiset, jotka lyhyillä tai pitkillä aseilla aseistautuneina, pukeutuneina klassisiin haalareihin, menivät kerran rintamalle ja osallistuivat suoraan kaupunkirikoksiin”. Lisäksi Eduardo M. Martínez ja Antonio Vallejo-Nágera Lobón halusivat tietää, mitä mieltä he olivat Venäjästä. Kukaan heistä ei vastannut ”se on maa, jossa asuu ihania ihmisiä”, mutta vastauksissa oli myös paljon sanottavaa: huono, he ovat syyllisiä kaikkeen, epäonnistuja, petojen kansa, kaaos tai surkea. 32 prosenttia sanoi, ettei heillä ole ”lainkaan mielipidettä”. Tutkimuksessa kysyttiin tietysti myös heidän seksielämästään. He olivat mielestään ”puhuneet rehellisesti”. No, ”paitsi ehkä aviollisista uskottomuuksista, joita kukaan heistä ei ole tunnustanut”. Seitsemän analysoiduista naisista kertoi tekevänsä seksityötä.
Kesäkuussa 1958 Franco antoi haastattelun ranskalaiselle Le Figaro -lehdelle. Tarkemmin sanottuna toimittaja Serge Groussardille. ”Franco antaa tärkeitä poliittisia ja historiallisia lausuntoja Pariisin Le Figarolle”, otsikoi ABC. Hän muun muassa väitti, että ”virheitä” oli ollut ”vähän”: ”Vapaussodan jälkeen on tietysti ollut tuomioita ja teloituksia. Ja tietysti on myös täytynyt olla joitakin liioiteltuja tekoja. ..... Mutta virheitä oli vähän.
Tietenkin hän valehtelee.
