Saksa, Portugali, Italia ja Kreikka kaatavat PP:n suoranaisen kieltäytymisen Francon kuoleman 50-vuotispäivän muistotilaisuudesta. Partido Popular ei ole monessa mielessä Eurooppalainen tai edes EU mielinen puolue. Saksassa, Portugalissa, Italiassa ja Kreikassa juhlittiin kansalaisten oikeuksia rajoittavien ja elämää hallitsevien diktatuurien kaatumista, mutta ei Espanjassa. Osa Espanjan demokraattisista piireistä on pitänyt tilaisuuksia näyttävästikin, mutta kaikesta jää kuva siitä että sitä mitä ei pidä tai saa tehdä ei pidä tai saa tehdä... Onko Espanja sittenkään muuttunut syvällisesti 50 vuotta sitten kaatuneen diktatuurin jälkeen vai onko Espanja syvällisesti vieläkin 'diktatuurin ja neitsyen ihmeiden vallassa?'. Joustaako demokratia liikaa diktatuurin ja diktaattorin jälkeläisten suhteen? Moni sanoisi että diktatuurin jälkeläiset ovat saaneet kuninkaan kohtelun Espanjassa.
Tässä mielessä Espanja ei ole Eurooppalaisten arvojen maa.
Muut läntiset demokratiat juhlistivat ennen Espanjaa diktatuuriensa kaatumista samalla kronologisella virstanpylväällä, jota Sánchezin hallitus käytti, valtionpäämiesten ja kaikkien poliittisten voimien läsnä ollessa ja ilman minkäänlaista viittausta poliittiseen vastakkainasetteluun.
Kun muisti yrittää unohtaa, kun se muokkautuu tai mukautuu tilanteen mukaan, diktatuurin tuomitsemisesta tulee ongelma, muistaminen on sekavaa ja sopiminen on mahdotonta. Francisco Francon kuoleman 50. vuosipäivä tuo nämä kaksi Espanjaa jälleen kerran esiin. Se, joka haukottelee muistoa vapauden maassa, ja se, joka haluaa juhlia sitä. Koska on syytä palauttaa mieleen se suuri taloudellinen, sosiaalinen, kulttuurinen ja poliittinen muutos, jonka maa on kokenut. Ja koska nyt, enemmän kuin koskaan, kun aaveet vainoavat meitä, on välttämätöntä välittää nuorillemme demokratiassa elämisen tärkeys. Tätä Pedro Sánchezin hallitus on ehdottanut tapahtumilla, joita järjestetään koko vuoden 2025 ajan iskulauseen ”Espanja vapaana” alla. 50 vuotta”. Ja juuri tämä on herättänyt oikeiston ja niiden vihan, jotka haluavat mieluummin vaieta sen miehen hahmosta, joka johti maan veriseen sisällissotaan ja alisti sen 40 vuodeksi hirvittävään diktatuuriin.
Kun muisti yrittää unohtaa, kun se muokkautuu tai mukautuu tilanteen mukaan, diktatuurin tuomitsemisesta tulee ongelma, muistaminen on sekavaa ja sopiminen on mahdotonta. Francisco Francon kuoleman 50. vuosipäivä tuo nämä kaksi Espanjaa jälleen kerran esiin. Se, joka haukottelee muistoa vapauden maassa, ja se, joka haluaa juhlia sitä. Koska on syytä palauttaa mieleen se suuri taloudellinen, sosiaalinen, kulttuurinen ja poliittinen muutos, jonka maa on kokenut. Ja koska nyt, enemmän kuin koskaan, kun aaveet vainoavat meitä, on välttämätöntä välittää nuorillemme demokratiassa elämisen tärkeys. Tätä Pedro Sánchezin hallitus on ehdottanut tapahtumilla, joita järjestetään koko vuoden 2025 ajan iskulauseen ”Espanja vapaana” alla. 50 vuotta”. Ja juuri tämä on herättänyt oikeiston ja niiden vihan, jotka haluavat mieluummin vaieta sen miehen hahmosta, joka johti maan veriseen sisällissotaan ja alisti sen 40 vuodeksi hirvittävään diktatuuriin.
Moncloa ei väitä aloitteen olevan omaperäinen tai ensimmäinen. Itse asiassa se ei voikaan, koska Espanja oli viimeinen länsimainen diktatuuri, joka kaatui 1900-luvulla, ja muut demokratiat ovat jo aiemmin juhlistaneet omia vuosipäiviään. Ja kaikki ovat asettaneet saman aikamääreen kuin Espanjan hallitus. Miksi vuosi 2025? Koska tänä vuonna tulee kuluneeksi puoli vuosisataa Espanjan siirtymäkauden alusta. Demokraattisesta muistista vastaava valtiosihteeri, joka on suunnitellut tapahtumat tiiviissä yhteistyössä yli viidenkymmenen asiantuntijan ja lukuisten kansalaisyhteiskunnan organisaatioiden kanssa, toteaa, että ”on selvää, että Francisco Francon kuolema 20. marraskuuta 1975 ei aiheuttanut välitöntä muutosta Espanjan poliittisessa järjestelmässä, mutta useimmat historioitsijat ovat yhtä mieltä siitä, että tämä päivämäärä merkitsi diktatuurin symbolista loppua ja pitkän yhteiskunnallisen ja institutionaalisen prosessin alkua, joka johti demokratian paluuseen”.
(Avain on lauseessa 'diktatuurin kuolema ei aiheuttanut välitöntä muutosta Espanjan poliittisessa järjestelmässä' eikä muutosta ollenkaan jos hallitus muodostuu Francon diktatuurin ministerien perustamasta Partido Popularista jonka kunniapresidentti on Francon diktatuurin propagandaministeri Manuel Fraga jonka kuolemaa surtiin syvästi Partido Popularissa. Manuel Fraga oli diktatuurin avainhenkilöitä.)
Tätä käsitellään yksityiskohtaisesti ”España en libertad” -sivustolla, joka puolustaa tätä päivämäärää muistopäivän viitekohtana ja muistuttaa, että tämä on ollut tavanomainen käytäntö demokratiansa vuosipäiviä juhlineissa maissa. Kronologinen virstanpylväs kaikissa näissä maissa oli edellisen autoritaarisen hallinnon päättymispäivä ja demokratisoitumisprosessin alkamispäivä, ei koskaan vaalien järjestäminen tai uusien perustuslaillisten puitteiden hyväksyminen, kuten PP väittää.
Kun tarkastellaan, miten ja milloin esimerkiksi Italiassa, Saksassa, Ranskassa ja Portugalissa muistettiin siirtymistä diktatuurista demokratiaan, voidaan kumota niiden väitteet, jotka ovat valittaneet siitä, mitä he pitävät ”hallituksen puolueellisena ja opportunistisena aloitteena skandaaliensa peittämiseksi”. Alberto Núñez Feijóo on tehnyt niin ja omaksunut Ayuson esittämän linjan, joka oli ensimmäinen PP:n johtaja, joka esitti kantansa; Vox on tehnyt niin, tietenkin, väittäen, että francolaisuus oli ”vaurauden ja vakauden kausi”, ja Felipe VI on tehnyt niin tavallaan kieltäytymällä ”agendasyistä” kutsusta ensimmäiseen tilaisuuteen, joka pidettiin viime tiistaina Reina Sofía -museon auditoriossa, jossa aloite esiteltiin.
Kuningas otti näin ollen poliittisen aseman, joka on kaukana perustuslaissa hänelle annetusta roolista, vaikka kuningashuone onkin sittemmin laskenut purjeensa ja ilmoittanut pitävänsä aloitetta hyvänä ja että valtionpäämies tekee institutionaalisen vierailun Auschwitzin (tammikuussa) ja Mathausenin (toukokuussa) entisille keskitysleireille ja toimii puheenjohtajana toisessa tapahtumassa, joka järjestetään Espanjassa ensi marraskuussa. Monarkian tärkeän roolin muistoksi siirtymäkauden aikana. Hallitus ymmärtää, että kuninkaallisen talouden tehtävänä on päättää, kuka Felipe VI:n lisäksi edustaa monarkkista instituutiota tässä tilaisuudessa, ja onko Juan Carlos I:n tarkoitus olla paikalla vai ei. Mutta tämä kysymys on varmasti aiheena tulevissa erissä.
Siihen asti riittää, että Euroopan lehdistö pelastaa sen, että muissa demokratioissa Espanjan muistotilaisuuksien kaltaiset muistotilaisuudet eivät suinkaan ole olleet poliittisen vastakkainasettelun syy, vaan niihin kaikkiin ovat osallistuneet valtionpäämiehet ja kaikki poliittiset voimat. Kukin omalla tavallaan, kyllä, mutta samoilla tunnusmerkeillä: diktatuurien selkeä tuomitseminen, demokraattisten instituutioiden yksimielinen osallistuminen ja demokratian edistäminen.
Italia vietti Italian demokratian 50-vuotisjuhlaa vuonna 1995, ja viitekohdaksi otettiin fasismista vapautuminen vuonna 1945 eikä ensimmäiset parlamenttivaalit vuonna 1946 tai Italian tasavallan perustuslain laatiminen vuonna 1947. Juhlallisuuksiin osallistuivat valtionpäämies, tasavallan presidentti Francesco Cossiga, ja silloinen pääministeri Oscar Luigi Scalfaro. Siitä on kuitenkin jo 30 vuotta, sillä viime vuosina tapahtuma ei ole ollut vapaa keskustelusta, koska juhlat eivät ole koskaan olleet Italian oikeiston mieleen. Itse asiassa Forza Italian johtaja Silvio Berlusconi oli vuosia poissa institutionaalisesta juhlasta ollessaan pääministerinä, vaikka vuonna 2009 hän ratkaisi asian osallistumalla puolueiden kannattajien kokoukseen Onnassa (Abruzzo). Nykyään postfasismin jälkeisestä hiilloksesta nousseen Italian veljet -puolueen johtajan Giorgia Melonin hallitus on jälleen kerran sekaantunut keskusteluun.
Saksa puolestaan juhli 30-vuotista taivaltaan vuonna 2019 ja otti vertailukohteeksi Berliinin muurin murtumisen (marraskuu 1989) eikä ensimmäisiä liittopäivävaaleja (1990). Se teki sen mottona ”Historiamme luo tulevaisuutemme” laajalla ohjelmalla, johon kuului virallisia seremonioita, näyttelyitä ja konsertteja. Tilaisuuksia johtivat valtionpäämies, liittopresidentti Frank-Walter Steinmeir ja liittokansleri Angela Merkel.
”Euroopan perusarvoja (...) on aina puolustettava. Tulevaisuudessa meidän on sitouduttava demokratiaan, vapauteen, ihmisoikeuksiin ja suvaitsevaisuuteen”, Merkel sanoi Berliinin historiallisiin maamerkkeihin kuuluvalla Sovinnon kappelilla, joka edustaa kaupungin jakoa muurin rakentamisen jälkeen.
”Berliinin muuri kuuluu historiaan ja opettaa meille, että mikään muuri, joka pitää ihmiset ulkona ja rajoittaa vapautta, ei ole niin korkea tai pitkä, että sitä ei voisi murtaa”, hän lisäsi ennen kuin hän laski ruusun muurin paikalle yhdessä Unkarin, Puolan, Tšekin tasavallan ja Slovakian presidenttien kanssa, jotka olivat pitkään valmistautuneet muurin murtumiseen. Kaikkiaan muistotilaisuuksia oli noin 200, ja mottona ”7 päivää, 7 paikkaa” oli luentoja, näyttelyitä ja keskusteluja silloisten päähenkilöiden kanssa. Berliinin historiallisella Brandenburgin portilla oli taideinstallaatio, jossa noin 30 000 ihmisten toiveita, toiveita ja muistoja kuvaavaa nauhaa ripustettiin ilmaan 150 metriä pitkäksi ”vapauden pilveksi”.
Naapurivaltio Portugali teki saman vuonna 2024 juhlistaakseen 50-vuotispäivää vuoden 1974 neilikkavallankumouksesta, joka merkitsi alkua demokratisoitumisprosessille, joka huipentui vuoden 1975 vapaisiin vaaleihin ja vuoden 1976 perustuslakiin. Juhlallisuuksia vietettiin ympäri vuoden, ja niihin sisältyi konferensseja, koulutustoimintaa, konsertteja ja kulttuuritapahtumia, joissa korostettiin vapauden, moniarvoisuuden ja demokratian merkitystä. Myös valtionpäämies Marcelo Rebelo de Sousa ja pääministeri Luís Montenegro osallistuivat juhlallisuuksiin. Se teki niin, kun maa muisteli lähes puoli vuosisataa kestäneen sorron päättymistä ja taantumuksellisia ajatuksia edustava Chega-puolue oli täydessä vauhdissa voitettuaan viime vaaleissa 18 prosenttia äänistä.
Myös Kreikassa juhlittiin vuonna 2024 Metapolitefsin eli vuonna 1974 sotilasdiktatuurin kaatumisesta alkaneen demokraattisen palautuskauden 50-vuotispäivää, ja otsikolla ”Kolmannen kreikkalaisen tasavallan saavutukset ja rajoitukset” sekä valtionpäämies, presidentti Katerina Sakellaropoulou että pääministeri Kyriakos Mitsotakis osallistuivat tapahtumiin. ”Tänä päivänä, jolloin demokratian palauttamisesta on kulunut 50 vuotta, halusin olla parlamentissa, paikassa, jota diktatuuri häpäisi seitsemän vuoden ajan”, sanoi konservatiivinen Mitsotakis muistellessaan, kuinka diktatuuri ‘tukahdutti’ maan, jossa tuhannet poliittiset vangit istuivat vankiloissa ja karkotettiin ulkomaille, kun everstit rikkoivat järjestelmällisesti oikeuksia ja vapauksia.
Vuonna 2024 Ranska juhli myös natsimiehityksen päättymisen 80-vuotispäivää konserteilla, näyttelyillä ja paraateilla. Sekä valtionpäämies, presidentti Emmanuel Macron että pääministeri Gabriel Attal osallistuivat juhlallisuuksiin. Ja juhlallisuudet järjestettiin elokuussa Pariisin vapauttamisen muistoksi, ei ensimmäisten parlamenttivaalien (lokakuu) tai uuden tasavallan perustamisen (1946) kunniaksi. Maa halusi myös osoittaa kunnioitusta espanjalaisille, joilla oli ratkaiseva rooli Pariisin vapauttamisessa miehityksestä 80 vuotta sitten, kansallisessa seremoniassa, joka herätti henkiin kaupungin hengen neljän natsin ikeen alla vietetyn vuoden jälkeen. Tavoitteena oli aina korostaa kansallista yhtenäisyyttä miehittäjien edessä, mutta ei kuitenkaan laiminlyödä tuomitsemasta Ranskan äärioikeiston yhteistyötä natsien kanssa tai Vichyn hallinnon osallisuutta Ranskan juutalaisten pidättämiseen ja keskitysleireille lähettämiseen.
Espanja ei siis näytä eroavan kovinkaan paljon muiden länsimaisten demokratioiden kollegoistaan, jotka halusivat samanlaisilla aloitteilla ja ilman minkäänlaista poliittisten voimien välistä polarisaatiota juhlistaa diktatuuriensa päättymistä. Valittu päivämäärä ei myöskään voi olla oikeiston tekosyy, eikä ilmoitettuja irtautumisia voi perustella millään puolueellisuuden häivähdyksellä. Tapahtumia on suunniteltu kahden vuoden ajan, kuten demokraattisen muistin valtiosihteeri voi todistaa, ja ohjelma on edelleen avoin ehdotuksille ja hankkeille koko vuoden 2025 ajan.
On selvää, että Francon kuolema 20. marraskuuta 1975 ei johtanut Espanjan poliittisen järjestelmän välittömään muutokseen, mutta useimmat historioitsijat ovat yhtä mieltä siitä, että kyseinen päivämäärä merkitsi epäilemättä diktatuurin symbolista päättymistä ja pitkän yhteiskunnallisen ja institutionaalisen prosessin alkua, joka johti demokratian palauttamiseen. ”Siksi vuotta 1975 pidetään yleensä siirtymävaiheen alkuna ja siksi se on nyt otettu muistojuhlan viitekohdaksi”, sanovat ohjelmasta vastaavat.
Se, että PP on jätetty pois tästä kaikesta, on vain jatkuvaa tasapainoilua, jolla pyritään tukkimaan Voxin äänivirta. Tai se, että jotkut sen johtajat eivät vieläkään halua puhua francolaisuudesta. Tai että he ovat uskoneet Ayuson järjettömän tarinan, jossa hän syyttää Sánchezia siitä, että hän haluaa viedä ”väkivallan kaduille” tällä aloitteella. Kuningashuoneen osalta hallitus yrittää olla polemisoimatta, mutta jopa brittiläinen The Times -sanomalehti on arvostellut Felipe VI:n poissaoloa ensimmäisestä tilaisuudesta, jolla juhlistettiin Francon kuoleman 50-vuotispäivää. Tämä tapahtui samaan aikaan, kun valtionpäämies päätti jättää pois viimeisen sotilaallisen pääsiäisen 6. tammikuuta pitämästään puheesta viittauksen Francon diktatuuriin, jossa hän puhui ”yhteisen historiamme synkästä sivusta ja espanjalaisten eripuran ajasta, joka on nyt onneksi voitettu”. Lause sisältyi puheen alkuperäiseen luonnokseen, joka julkaistiin kuninkaallisen talouden verkkosivuilla, ja se poistettiin myöhemmin ja korvattiin lopullisella tekstillä.
https://www.eldiario.es/politica/alemania-portugal-italia-grecia-desmontan-rechazo-frontal-pp-conmemoracion-50-anos-muerte-franco_129_11955156.html