Natsien verinen taide Espanjassa ja Francon Espanjan rooli natsien ryöstämän taiteen kansainvälisessä kaupassa

Joan Santacana kirjoittaa Francon Espanjan roolista natsien ryöstämän taiteen kansainvälisessä kaupassa.

Francon hallinnon yhteydet Kolmanteen valtakuntaan ja fasistiseen Italiaan tunnetaan hyvin. Vähemmän tunnettu on kuitenkin Iberian niemimaan, Espanjan ja Portugalin, rooli verisen taiteen kaupassa. Jotkut kirjoittajat ovat tutkineet Espanjan roolia tässä kaupassa kauttakulkualueena kolmansiin maihin. Kolmanteen valtakuntaan kytköksissä olleet taidekauppiaat luottivat aina francolaisten viranomaisten myötävaikutukseen, vaikka Espanja ei ollut varastettujen taideteosten määränpää vaan tärkeä välietappi matkalla Amerikan mantereelle. Tässä liikenteessä eurooppalaisia avantgarde-maalauksia, jotka eivät kiinnostaneet saksalaisia museoita, vietiin pois valtakunnan hallitsemalta alueelta ja vaihdettiin usein renessanssin ja barokin mestareiden maalauksiin, jotka kuuluivat niille. He eivät kuitenkaan tyytyneet vain poistamaan rappeutuneita taideteoksia Saksasta, vaan myös kultaa, koruja, velkapapereita ja osakkeita kierrätettiin. Natsihallinnon merkkihenkilöt, kuten Martin Bormann, perustivat ohjelmia, joilla nämä varat saatiin puolueettomiin maihin. On sanomattakin selvää, että nämä taiteen evakuointireitit olivat salaisia ja jättivät vain vähän jälkiä, ja niitä on nykyään vaikea jäljittää. Yksi yleisimmin käytetyistä menetelmistä näyttää olleen diplomaattisalkku. Tässä liikenteessä Sveitsi oli erityisen etuoikeutettu maa, ja siksi se oli lähetysten pääasiallinen vastaanotto- ja jakelumaa. Toinen pysähdyspaikka oli Pétainin hallitus Vichyssa, mutta Espanja oli Euroopan viimeinen välietappi ennen kuin se saapui Amerikan maihin.

Tässä Saksasta Espanjaan ja Amerikkaan suuntautuvien taide-esineiden siirtojen historiassa on yksi merkittävä henkilö, joka toimii esimerkkinä varastetun taiteen pesumekanismeista: Alois Miedl (1903-1990).1 Hän syntyi Münchenissä ja meni naimisiin juutalaissyntyisen Theodore Fleischerin kanssa. Hän työskenteli nuoresta lähtien eri pankeissa kotikaupungissaan, kunnes muutti vuonna 1932 Alankomaihin konttorinjohtajaksi. Tämä avioliittotilanne ei estänyt häntä ylläpitämästä ystävyyssuhteita eri natsijohtajiin, erityisesti Hermann Göringiin ja jopa Hitleriin, jonka kartanossa hän kerran asui.

Alois Miedl

Sodan alussa hän löysi tuottoisen taidekaupan ja onnistui kiristämällä ja kiristämällä ostamaan monia teoksia pakenemaan joutuneilta perheiltä. Hän oli häikäilemätön ja osti kokonaisia kokoelmia, jotka hän sitten myi edelleen. Muiden kokoelmien joukossa hän anasti muun muassa Jacques Goudstikkerin, kuuluisan keräilijän, joka oli kuollut yrittäessään paeta Saksasta. Tällä laittomalla taidekaupalla hän rikastui huomattavasti. Teosten pääasiallinen vastaanottaja oli aluksi Göring, mutta myös Linzin museo. Linziin vietiin muun muassa noin 2 000 hollantilaisen Franz Koenigsin omistamaa piirustusta ja belgialaisen Emile Rendersin flaamilaisen primitiivikokoelman teoksia.

Mutta vuonna 1944 Hollannissa asunut Miedl ennakoi sodan kohtalokkaan lopputuloksen, otti autonsa ja pakeni vaimonsa kanssa Sveitsin kautta Espanjaan. Hänellä oli mukanaan noin neljän miljoonan pesetan arvosta eri maiden velkakirjoja ja arvopapereita. Ilmeisesti Hendayeen saavuttuaan hän otti yhteyttä Espanjan rajalla toimivaan ranskalaiseen salakuljettajaan Jean Duvaliin, joka oli Gestapon vakituinen yhteistyökumppani, kun taas San Sebastianissa hän tapasi kaksi belgialaista salakuljettajaa, Georges Koninckxin ja Adrien Otlet'n, jotka toimivat Baskimaan kaupungissa ja tunsivat hyvin mustat markkinat. Kaikki nämä henkilöt olivat hänen rikoskumppaneitaan operaatiossa, jonka tarkoituksena oli salakuljettaa hänen taidekokoelmansa Espanjaan. Häntä olivat auttaneet myös saksalaiset salaisen palvelun agentit, kuten belgialainen Henri Delfanne (alias Heinrich Bauer), joka johti taiteen salakuljetusverkostoa Ranskan ja Espanjan rajalla, sekä henkilö, joka tunnettiin nimillä Tomás ja Manfred Katz, ja Alfred Zantop, joka oli asunut Espanjassa vuodesta 1925. Monet salakuljetusoperaatiot toteutettiin BAKUMAR-nimisen tullitoimiston ja Ramon Talasacin tullitoimiston kautta. Näiden henkilöiden välityksellä Miedl otti yhteyttä Prado-museon johtajan ystävään José Uriarteen myydäkseen tälle osan teoksista, mikä ei kuitenkaan onnistunut, koska museo epäili, että kyseessä olivat varastetut teokset.

Samalla kun Miedl yritti laillistaa tilannettaan Espanjassa lopullisella oleskeluluvalla, elokuussa 1944 Bilbaon vapaasatamaan saapui noin kuusikymmentä teosta, muun muassa Van Dyckin katuva Magdaleena, Corot'n toinen Magdaleena ja Jeesus Öljymäellä, Franz Halsin Miehenkuva sekä Davidin, Cornelius Buysin ja Thomas Lawrencen teoksia. Kuukausia myöhemmin näemme hänet Madridissa, mukanaan kaksi Goyan maalausta, jotka punaiset olivat hänen mukaansa varastaneet sisällissodan aikana, sekä kaksisataa Rembrandtin, Rubensin, Van Dyckin, Cranachin ja Van Goghin kaltaisten taiteilijoiden teosta, jotka katosivat jäljettömiin. Tämän jälkeen Alankomaiden suurlähetystö ilmiantoi Miedlin Espanjan viranomaisille Alankomaiden alueella tapahtuneen taidevarkauden tekijäksi, ja he pyysivät, että Bilbaon satamassa olevat teokset pidettäisiin hänen hallussaan siihen asti, kunnes niiden alkuperä on selvillä. Espanjan viranomaisilla ei ollut muuta vaihtoehtoa kuin pidättää taideteokset, varsinkin kun Yhdysvallat liittyi Alankomaiden vaatimukseen vuonna 1945.

Siitä lähtien Espanjan hallituksen ja liittoutuneiden välillä alkoi pitkä kiista näiden taideteosten lopullisesta määränpäästä. Espanjan hallitus esti jatkuvasti teosten palauttamista, ja lopulta liittoutuneet onnistuivat kuulustelemaan Miedliä selvittääkseen maalausten alkuperän, mutta Espanjan ulkoministeri Martín-Artajo sekä ulkoministeriön talouspoliittinen pääjohtaja ilmoittivat, että heidän tutkimustensa tuloksena ei ollut vankkaa syytä epäillä teosten alkuperää. Heinäkuussa 1946 päätettiin, että teokset talletetaan Museo del Pradoon museon johtaja Sánchez Cantónin suostumuksella. Lopulta ulkoasiainministeriö ilmoitti kuitenkin 9. helmikuuta 1949 Alankomaiden suurlähetystölle, että koska sillä ei ollut todisteita siitä, että Goudstikkerin kokoelma olisi myyty pakon edessä, se vapautti ”Miedlin omaisuuden”, joka samana päivänä sai takaisin Bilbaossa olevat maalaukset sekä osakkeet ja arvopaperit. Ja tässä taideteosten jäljet katosivat.

Miedl ei selvästikään ollut ainoa natsitaidekauppias, jota frankolaisuus suojasi. Itävaltalainen kauppias Ludwig Losbichler Gutjahr (1898-1989) on kunniapaikalla tässä luettelossa.2 Hänen menneisyydestään tiedetään vain vähän, paitsi että hän asui 1930-luvulla Casablancassa, Tangerissa ja Tetouanissa ja että hän palveli Pohjois-Afrikassa Gestapoa. Vuonna 1944, kun Saksan valtakunta oli romahtamassa, Losbichler oli liittoutuneiden kenraali Francon hallitukselle lähettämällä yli sadan pidätettävän natsiagentin listalla. Hänet pidätettiin liittoutuneiden vaatimuksesta, mutta vuoteen 1948 mennessä hän oli palannut takaisin ja asettunut Barcelonaan, jossa hän osti ja myi taideteoksia, ja hänellä oli aina hyvät yhteydet Katalonian pääkaupungin kulttuurieliittiin, erityisesti Josep Gudiol i Ricartiin (1904-1985), joka johti arvostettua yksityistä Institut Amatller d'Art Hispànic -instituuttia.

Vasta vuonna 1952 tämä jälleenmyyjä pystyi esittäytymään sivistyneenä, rehellisenä ja anteliaana miehenä, kun Barcelonaan saapui Mostra dei Primitivi Mediterranei -niminen kiertonäyttely. Tuolloin hän pystyi lainaamaan kaksi Pedro García de Benavarren goottilaisen työpajan paneelia ja Jaime Huguetin laatiman paneelin ”Tapaaminen Kultaisen portin luona”. Kauppias ei kertonut asiasta, mutta vuosia myöhemmin varmistui, että nämä kaksi goottilaista paneelia olivat kuuluneet kristalliyön uhriksi joutuneen juutalaisen kauppiaan Hugo Helbingin kokoelmiin. Losbichler sanoi, että mainitut teokset sekä Lluís Borrasàn Neitsyt enkeleineen olivat peräisin häikäilemättömien pappien myynnistä.

Taidevarkauksien tutkimiseen erikoistuneen tiedusteluyksikön (ALIU) raportissa on koottu luettelo yrityksistä ja yksityishenkilöistä, jotka harjoittavat taidekauppaa kussakin maassa, myös Espanjassa. Luettelo on pitkä, ja siinä on lähes kaksikymmentä osoitetta, mukaan lukien tulliagentit, kuten Pujol-Rubio SA, jonka toimipaikka on Pasaje de la Paz 11 Barcelonassa, tai Baquera, Kusche ja Martin, jotka toimivat Madridissa Schenkerin tulliagentteina ja laivaajina sekä edellä mainittujen Miedlin ja Paul Lindpaintnerin välittäjinä. Lisäksi oli olemassa typografiayrityksiä, kuten Fundicion Tipografica Neufville SA, joka sijaitsi osoitteessa Travesera de Gracia 183 Barcelonassa ja josta Antonio Puigdellivol kirjoitti 9. heinäkuuta 1945 Lissabonista New Yorkissa sijaitsevalle Bauer Type Foundrylle ja pyysi apua ryöstöepäilyn kohteena olleen Rembrandtin omakuvan (60 x 75 cm) myynnissä. Liittoutuneiden tiedusteluyksikön laatimassa luettelossa oli myös merkittäviä falangisteja, kuten Hugo Barcas Barcelonasta, jolla oli toimisto Katalonian pääkaupungin Passeig de Colónilla. Hän oli teollisuusmies, joka oli Sofiasta kotoisin olevan bulgarialaisen Semo Freresin osakas. Tutkijoiden mukaan hän matkusti usein Espanjaan, Ranskaan, Chileen ja Argentiinaan, ja heillä oli vahvoja epäilyjä siitä, että hän oli mukana maalausten ja taide-esineiden laittomassa kaupassa.

Toinen samanlaisessa tehtävässä toimiva falangisti oli taidekauppias Martín Bilbao, joka sai kaksi Smolenskin kirkosta ryöstettyä triptyykkiä, jotka Sinisen divisioonan jäsenet toivat Espanjaan. Toinen madridilainen taidekauppias Arturo Linares väittää käsitelleensä miehitetyistä maista ryöstettyjä esineitä, erityisesti niitä, jotka Venäjällä ja Puolassa toimineen Sinisen divisioonan vapaaehtoiset toivat Espanjaan. Sinisen divisioonan kautta tapahtuneeseen taidekauppaan liittyy myös Donostiassa syntynyt Ángel el Saldista, antiikkikauppias, jonka myymälä San Sebastiánissa oli täynnä heinä- ja elokuussa 1944 ryöstettyjä esineitä. Tutkijat epäilivät hänen toimineen yhteyshenkilönä, joka saattoi markkinoille esineitä, jotka edellä mainitun Sinisen divisioonan jäsenet tai saksalaiset agentit olivat salakuljettaneet Espanjaan.

Oli espanjalaisia salakuljettajia, jotka olivat myös Saksan vakoilun palveluksessa, kuten Gregorio Moreno Bravo, joka asui Barcelonassa ja jolla oli liittoutuneiden tutkijoiden mielestä hallussaan taideteoksia ja muita arvoesineitä, jotka oli ryöstetty Saksan kansalaisten puolesta. Suurin osa ALIU:n agenttien dokumentoimista välittäjistä oli kuitenkin ulkomaalaisia, jotka työskentelivät Miedlin puolesta. Tällainen oli jo mainittu George Henri Delfanne (alias Bauer, Heinrich; Masuy, Henri; Kranenbaum), joka oli saksalaisena agenttina toiminut belgialainen, joka johti vuosina 1943-1944 salakuljetusorganisaatiota Ranskan ja Saksan rajalla ja jonka kautta hän salakuljetti muun muassa Miedlin taideteoksia. Toinen belgialainen oli Charles Georges Koninckx, joka asui San Sebastianissa, josta käsin hän toimi. Belgialaista alkuperää olevien salakuljettajien luettelosta ei voida myöskään unohtaa Adrian Otletia, jonka toimipaikka oli San Sebastiánissa. Hän oli ammattitaitoinen salakuljettaja, joka toimi Espanjan mustilla markkinoilla. Hän oli läheinen yhteyshenkilö Miedliin, joka myi Ranskasta ryöstettyjä taideteoksia. Samaa voidaan sanoa Jean Duvalista (alias Colonna), toisesta saksalaisesta agentista, joka oli yhteydessä salakuljetusverkostoon Miedlin puolesta. Luettelo jatkuu Gerhard Fritzellä, hollantilaisella, joka oli jo noina vuosina New Yorkissa, mutta joka oli työskennellyt Espanjassa.

Liittoutuneiden luettelossa mainittujen henkilöiden joukossa oli luonnollisesti henkilöitä, jotka olivat pelkkiä salakuljetusasiantuntijoita, kuten Andre Gabison, ranskalainen, joka oli mukana kaikenlaisissa salakuljetusrikoksissa, mukaan lukien taiteen salakuljetus, tai Andreas Lázaro, joka asui Ranskan ja Baskimaan rajalla. Lopuksi on mainittava Alfred Zantop, Barcelonassa asuva saksalainen, todennäköinen saksalainen agentti, jonka uskottiin olevan vastuussa saksalaisten varojen piilottamisesta Espanjassa ja joka oli myös yhteydessä Miedlin taidekauppaverkostoon. Tämä koko tarina, joka on yksityiskohdiltaan vähän tunnettu, osoittaa, missä määrin taide oli ja on edelleen paitsi laittoman myös verisen kaupan kohteena.

1 Miguel Martorell Linares: ”España y el expolio nazi de obras de arte”, Ayer, núm. 55 (2004), s. 151-173.

2 Francisco Hernandez Pardo: ”Otro nazi protagonista del expolio patrimonial de España”, Hispania nostra, nro 20 (2015), s. 26-33.

https://elcuadernodigital.com/2022/06/24/el-arte-ensangrentado-de-los-nazis-en-espana/

Espanjan 45000 juutalaisen hienovarainen elämä

Artikkeli on julkaistu alunperin 22.10.2023.

ESPANJASSA ASUVIEN 45 000 JUUTALAISEN HIENOVARAINEN ELÄMÄ

Juutalaisyhteisö on nykyään integroitunut maahan, josta heidät karkotettiin vuonna 1492. Tosin he kokevat antisemitismin nousevan uudelleen esiin aina, kun Israel joutuu konfliktiin. Nykyään he mieluummin piiloutuvat pelosta.

Chamberín "kosher"-lihakaupassa he piiloutuvat heti, kun he näkevät jonkun, jolla on lehdistökortti, astuvan sisään. Ei haastatteluja, eikä varsinkaan, jos he joutuvat kertomaan nimensä ja ottamaan valokuvan. Jopa virallisten ryhmien kautta he viittaavat tavallisiin tiedottajiin: "Emme uskalla edes kysyä omilta ihmisiltämme". Juutalaisyhteisölle tyypillinen hienotunteisuus on muuttunut Espanjassa asuvien 45 000 juutalaisen kohdalla peloksi tulla erotetuksi. Etenkin keskiviikkoillasta lähtien, kun Melillan synagogassa sattui välikohtauksia, joka on aina ollut heidän mukaansa kuin "pieni Jerusalem, esimerkki rinnakkaiselosta".

Hyökkäys sattuu erityisesti siksi, että se on paikka, jonne ensimmäinen synagoga tai ensimmäinen hautausmaa rakennettiin rajojemme sisäpuolelle juutalaisten paluun jälkeen. Mordejay Guahnich, autonomisen kaupungin juutalaisyhteisön puheenjohtaja, kertoo ylpeänä: "Melilla oli myös silta takaisin Sepharadiin vuonna 1492 tapahtuneen karkotuksemme jälkeen". Se, mitä siellä tapahtui, ei kuitenkaan ole yksittäistapaus. Myös Espanjan juutalaisyhteisöjen liitto (FCJE) huomauttaa, että viime päivinä joidenkin perheiden ovissa on ollut Daavidin tähdellä varustettuja graffiteja, mikä on harvinaista maassamme.

Sisäministeriö kirjasi viime vuonna vain kolmetoista antisemitististä viharikosta. EU:n tietojen mukaan 50 prosenttia eurooppalaisista pitää antisemitismiä ongelmana, mutta vain 22 prosenttia espanjalaisista. Minnesotan yliopiston holokaustitutkimuskeskuksen johtajana toiminut ja CSIC:n antropologian laitoksen tutkijana työskentelevä Alejandro Baer uskoo, että Espanjassa vallitsee suuri paradoksi: "Euroopassa juutalaisvastaiset teot ovat jatkuvia, kun taas täällä ne ovat vähäisiä, vähemmistönä. Suuret ennakkoluulot voidaan selittää sillä, että väestöllä ei ole tietoa itse antisemitismistä ja juutalaisesta kulttuurista.

Vajaat 80 synagogaa eri puolilla maata osoittaa, että kyseessä on pieni yhteisö verrattuna esimerkiksi Ranskaan, jossa on noin 450 synagogaa ja 700 000 jäsentä. Espanjan kansalaisuuden omaavat juutalaiset ovat keskittyneet suuriin asutuskeskuksiin - pääasiassa Madridiin ja Barcelonaan - sekä niemimaan kaakkoisosaan. Mutta mistä he ovat kotoisin? Lähes viisi vuosisataa kestäneen heprealaisten poissaolon jälkeen Espanjaan "palanneet" perheet tulivat enimmäkseen Espanjan protektoraatista Marokosta, ja nyt Francon kuoleman jälkeen demokratiassa joidenkin Latinalaisen Amerikan maiden taloudelliset ja poliittiset kriisit ajoivat monet palaamaan Sepharadiinsa. FCJE kertookin tälle lehdelle, että arviolta lähes puolet maailman juutalaisväestöstä on sefardeja eli alun perin Espanjasta kotoisin olevia. Tämä oli yksi syy siihen, että vuonna 2015 juutalaiset, joilla on tätä syntyperää, saivat hakea Espanjan kansalaisuutta. Lainsäädännöllä on pyritty edistämään sellaisen kansan integroitumista, joka tuntee itsensä uhatuksi joka kerta, kun arabien ja Israelin välinen konflikti herää henkiin. Lauantaista 7. lokakuuta lähtien tämä pelko on palannut.

www.abc.es/internacional/discreta-vida-45000-judios-viven-espana-20231022202857-nt.html

Synagogat, hautausmaat ja kokonaiset asuinalueet: Espanjan juutalaisten piilotettu kulttuuriperintö

 Synagogat, hautausmaat ja kokonaiset asuinalueet: Espanjan juutalaisten piilotettu kulttuuriperintö. Juutalaisten karkottaminen vuonna 1492 hautasi muiston asunnoista, synagogista ja rakennuksista, joita tämä kansa rakensi yli tuhannen vuoden ajan Iberian niemimaalla.

Salomón Haleví (1352-1435), joka kuului heprealaiseen perheeseen ja vastasi Kastilian kruunun verojen keräämisestä, oli Burgosin päärabbi. Noin vuonna 1390, kun juutalaisyhteisöä vastaan oli käynnistymässä kauhistuttava joukkomurha, hän kääntyi kristityksi ja ryhtyi Pablo de Santa María -nimellä Cartagenan piispaksi. Halevin elämässä on paljon yhteistä Iberian niemimaan heprealaisen kulttuuriperinnön kanssa. Se säilyy, mutta se muuttuu, kuten esimerkiksi viime helmikuussa kävi ilmi, kun Utrerassa (Sevillassa) sijaitsevan diskon kunnostustöissä paljastui näyttävä synagoga, josta ei ollut juuri mitään viitteitä.

Tämä ei kuitenkaan ollut ensimmäinen juutalainen muistomerkki, joka löydettiin sattumalta. Vuonna 2002 Lorcan linnan muurien sisältä löytyi toinenkin heprealainen temppeli. Vuonna 2010 Sevillassa Santa María la Blancan kirkon remontin yhteydessä löydettiin 1200-luvun synagogan jäännökset, ja kaksi vuotta myöhemmin Segoviassa löydettiin viisi vuosisataa vanha juutalainen hautausmaa viemärin rakentamisen yhteydessä. Kulttuuri- ja arkkitehtonista perintöä on joskus vaikea havaita, vaikka kulkisi keskiaikaisessa vanhassa kaupungissa ja kaupunkirakenteissa, joita tämä kansa rakensi vuosisatoja sitten moniin espanjalaisiin ja portugalilaisiin kaupunkeihin.

Kaikki alkoi vuonna 583 eKr., kun Nebukadnessar II:n babylonialaiset armeijat tuhosivat suuren juutalaisen temppelin Jerusalemissa ja tekivät lopun raamatullisesta Israelista. Monet sen asukkaista otettiin vangeiksi ja raahattiin Babyloniaan, ja eloonjääneet hajaantuivat suureen diasporaan eri puolille Välimerta. "Kun temppeli purettiin, juutalaisuus jäi ilman arkkitehtonista kiintopistettä ja syntyi uudelleen ajatuksena tai uskomuksena", selittää Madridin Rey Juan Carlos -yliopiston historian professori Nuria Morere.

Itse asiassa jo 4. vuosisadan alun Elviran (Granada) neuvostosta säilyneissä asiakirjoissa on todisteita juutalaisten läsnäolosta Hispaniassa. He olivat maahanmuuttajia, jotka etsivät resursseja selviytyäkseen Välimeren rannikolta, pääasiassa Elchestä ja Tarragonasta, mutta myös ajan suurista kaupungeista, kuten Méridasta. "Periaatteessa, kun kansalla ei ole juuria, se omistautuu katoaville asioille, kuten kaupankäynnille, joka pysyy vakaana aina keskiajalle asti, jolloin he alkavat työskennellä rahanlainaajina monarkkien palveluksessa, vaikka he kehittävätkin kaikenlaisia elinkeinoja", Morere lisää.

Madridin juutalaisyhteisön entinen puheenjohtaja León Benelbas toteaa, että "heprealaisten tärkein panos Iberian niemimaalle oli kulttuurinen". Juutalaisuuden kultakausi tapahtui keskiaikaisessa Espanjassa, ja tämä on tunnustettu kaikkialla maailmassa. Hän lisää: "He eivät voineet antaa juurikaan panosta perinnön kannalta, koska heiltä puuttui alueita ja maita, sillä jos ei voinut saavuttaa herttuakuntaa tai markiisia, ei voinut saada mitään näistä asioista, vaikka kuinka paljon ansioita olisi kertynyt. Sitten synagogat, hoitokeskukset ja heidän rakentamansa asuinalueet katosivat tai muuttuivat vuoden 1492 karkotuksen myötä", hän huomauttaa.

Yleisesti ottaen heidän asuinalueensa olivat hyvin samankaltaisia kuin kristittyjen ja muslimien asuinalueet, mutta niissä oli tiettyjä erityispiirteitä. 1200-luvun lopulla ja 1300-luvun alussa juutalaisyhteisöt lakkasivat olemasta pääasiassa maaseudulla ja vakiintuivat kaupunkeihin, joissa ne erikoistuivat kauppaan ja käsityöläisyyteen. "Ei ollut mitään ammattia, vaatimattomimmasta hienostuneimpaan käsityöhön, jota Sefaradin juutalaiset eivät harjoittaneet", sanoo historioitsija Andreu Lascorz.

Samaa mieltä on arkkitehti Abraham Hassan, jolla on parhaillaan Centro Sefarad-Israelissa synagogaarkkitehtuuria käsittelevä näyttely: "Iberian niemimaan juutalainen arkkitehtuuri ei ole mitään muuta kuin sopeutumista siihen, mitä Espanjassa oli jo olemassa. He eivät luo suuria rakennuksia, muutamia poikkeuksia lukuun ottamatta. Heprealaiset arkkitehdit ovat nykyaikaisia, eivät keskiaikaisia".

Juutalaiskortteli - joka tunnetaan myös nimillä judaria, jodaria tai joderia - oli Lascorzin mukaan "koko yhteisön naapurusto, jossa suurin osa sen toiminnasta tapahtui". Se on heprealainen kaupunki, jota johtajat hoitivat pienintä yksityiskohtaa myöten. Juutalaiskortteleissa oli useimmiten portit, jotka suljettiin yöksi varotoimena ja suojautuakseen pääsiäisenä tapahtuvilta hyökkäyksiltä tai väkivaltaisuuksilta, kuten vuosina 1348 ja 1391".

Tiedetään, että vakiintuneita asutuksia oli suurissa kaupungeissa, kuten Alcalá de Henaresissa, Barcelonassa, Burgosissa, Cáceresissa, Córdobassa, Gironassa, Granadassa, Guadalajarassa, Jaénissa, Palmassa ja Zaragozassa, sekä pienemmissä kaupungeissa, kuten Rivadaviassa, Tuissa, Plasenciassa ja Tarazonassa. Asiantuntijat arvioivat, että suurimman laajenemisen aikaan (1200- ja 1300-luvuilla) siellä asui noin 250 000 heprealaista, jotka olivat keskellä Iberian niemimaata, jossa asui enintään 4,5 miljoonaa ihmistä.

El Tránsiton eli Samuel ha-Levin synagoga, joka sijaitsee Toledossa, on Benelbasin mukaan "vertaansa vailla Euroopassa tai maailmassa". Edes Pyhällä maalla ei ole vastaavaa monumenttia. Se on 1300-luvun rakennus, jonka suojelija Samuel ha-Levi pystytti kuningas Pedro I:n aikana. Se on rakennettu mudejar-tyyliin, ja siinä on mudejar-ovi ja se on merkittävä suuren rukoussalinsa vuoksi, jota koristavat kaaret, jotka päästävät valoa sisään ulkopuolelta. Se on sisäpuolelta päällystetty monivärisillä kipsifriiseillä, jotka on koristeltu kasvillisilla, geometrisilla ja epigrafisilla kuvioilla sekä Kastilian kruunun heraldisilla kuvioilla.

Karkotuksen jälkeen juutalaisten perintö jäi kirkon haltuun, joka muutti sen omien tarpeidensa mukaiseksi. Samuel Levi Abulafian synagoga [El Tránsito] muutettiin sairaalaksi, mikä ihmeen kaupalla pelasti sen katoamiselta. Samanlaista tapahtui myös Toledon Suuren synagogan kanssa, josta tuli Santa María la Blancan kirkko. "Ne ovat todellisia jalokiviä. Niiden olemassaolo on jotain poikkeuksellista, koska juutalaiset eivät saaneet rakentaa", Benelbas sanoo.

Juutalaiskorttelit ovat kuitenkin runsaampia, koska niiden pohjapiirrokset ja talot ovat säilyneet keskiaikaisten espanjalaisten ja portugalilaisten kaupunkien (Cordoba, Sevilla, Girona, Toledo, Saporta...) historiallisissa tapauksissa. Niissä miehet harjoittivat aseseppien, lihakauppiaiden, puuseppien, lukkoseppien, kauppiaiden, apteekkareiden, kirjakauppiaiden, notaarien, räätälien ja hopeaseppien kaltaisia ammatteja, kun taas naiset työskentelivät kätilöinä, kehrääjinä, pesijöinä ja kutojina. Tunnetuimpia ammatteja olivat kabbalistien, kartografien, tiedemiesten, filosofien, maantieteilijöiden, runoilijoiden, polemiikkien, talmudistien, kääntäjien ja lääkäreiden työt.

Lascorz selittää, että "juutalaiskorttelin asunnot eivät eronneet kristittyjen ja maurien asunnoista". Juutalaiskortteleissa "erottuivat synagogat ja oratoriot sekä koulut, kylpylät eli mikvaot, sairaalat, leipomot, viinikellarit, lihakaupat, markkinat, torit ja tavernat. Ja tärkeimmissä juutalaiskortteleissa bordelleja. Kaupunkien ulkopuolelle rakennettiin uskonnollisista syistä hautausmaita", hän lisää.

Morere puolestaan muistuttaa, että juutalaiset "eivät eronneet muusta väestöstä". "Erilaisuuden loimme me, kristinusko, katolilaisuus, mutta se ei ollut niin todellinen siinä yhteiskunnassa. Muutos tapahtui gettojen perustamisen myötä, ja ne olivat vastaus 1800-luvun ajattelutapaan, joka perustui niin sanottuihin Siionin asiakirjoihin, joissa väitettiin, että juutalaiset olivat maailman pahuus". Professori korostaa, että "3. ja 4. vuosisadalla he olivat vain vähemmistö verrattuna enemmistöryhmään, jonka uskonto ei eronnut liikaa kristinuskosta, mutta kirkko päätti ottaa etäisyyttä juutalaisuuteen, ja vähitellen alkoi erottelu".

Juutalaisia saapui kuitenkin edelleen niemimaan kristillisiin valtakuntiin koko keskiajan. "Satoi koiria ja kissoja. Euroopassa oli ollut karkotuksia, ja Almohadit ja Almoravidit kävivät edelleen sotaa, mikä sai monet muuttamaan pohjoiseen kristillisille alueille. Jotkut monarkit vainosivat heitä, kun taas toiset suojelivat heitä. Loppu tuli katolilaisten monarkkien myötä, jotka käänsivät valtakuntansa kohti absoluuttista monarkiaa, ja tätä varten he tarvitsivat vahvaa katolilaisuutta.

Benelbas muistuttaa, että välttääkseen karkotuksen monet juutalaiset väittivät, että he olivat olleet niemimaalla tuhansia vuosia, noin kaksi vuosisataa ennen Kristuksen kuolemaa. "Naiivi ja epätoivoinen argumentti", hän väittää, "joka tulee sanomaan, että jos he olivat Espanjassa ennen yhteisen aikakauden alkua [I eaa.], heillä ei ollut mitään tekemistä sen kanssa, mitä muut olivat tehneet...". On arvioitu, että noin puolet niemimaan heprealaisista kieltäytyi ottamasta kristinuskoa vastaan ja heidät karkotettiin: noin 100 000 ihmistä.

Vuonna 1432 Salomón Haleví/Pablo de Santa María sai valmiiksi suurimman teoksensa Scrutinium Scripturarum, joka oli kuninkaallisen historian akatemian mukaan kiistanalainen tutkielma, koska siinä, jossa oli vain 60 vuotta aikaa ennen tämän kansan lopullista karkottamista, kuvastui avoin vuoropuhelu kristityn ja juutalaisen välillä. Tekstissä kirjoittaja korosti heprealaisen uskonnon "virheitä". Hän oli niin vakuuttunut uudesta uskostaan, että lähes koko hänen perheensä kääntyi kristinuskoon. Esimerkiksi hänen poikansa Gonzalo nimitettiin kolmen hiippakunnan piispaksi, hänen poikansa Alonso Burgosin piispaksi, ja hänen tyttärentyttärensä Teresa de Cartagena astui luostariin ja hänestä tuli yksi kastilialaisen kirjallisuuden suurista kirjailijoista. Hänen salatusta menneisyydestään ei ole jälkeäkään, aivan kuten viime vuosina sattumalta löydetyistä paikoista ja muistomerkeistä, kuten Utrerassa sijaitsevan diskon seinistä.

https://elpais.com/cultura/2023-04-13/sinagogas-cementerios-y-barrios-enteros-el-patrimonio-cultural-oculto-de-los-judios-en-espana.html