Joan Santacana kirjoittaa Francon Espanjan roolista natsien ryöstämän taiteen kansainvälisessä kaupassa.
Francon hallinnon yhteydet Kolmanteen valtakuntaan ja fasistiseen Italiaan tunnetaan hyvin. Vähemmän tunnettu on kuitenkin Iberian niemimaan, Espanjan ja Portugalin, rooli verisen taiteen kaupassa. Jotkut kirjoittajat ovat tutkineet Espanjan roolia tässä kaupassa kauttakulkualueena kolmansiin maihin. Kolmanteen valtakuntaan kytköksissä olleet taidekauppiaat luottivat aina francolaisten viranomaisten myötävaikutukseen, vaikka Espanja ei ollut varastettujen taideteosten määränpää vaan tärkeä välietappi matkalla Amerikan mantereelle. Tässä liikenteessä eurooppalaisia avantgarde-maalauksia, jotka eivät kiinnostaneet saksalaisia museoita, vietiin pois valtakunnan hallitsemalta alueelta ja vaihdettiin usein renessanssin ja barokin mestareiden maalauksiin, jotka kuuluivat niille. He eivät kuitenkaan tyytyneet vain poistamaan rappeutuneita taideteoksia Saksasta, vaan myös kultaa, koruja, velkapapereita ja osakkeita kierrätettiin. Natsihallinnon merkkihenkilöt, kuten Martin Bormann, perustivat ohjelmia, joilla nämä varat saatiin puolueettomiin maihin. On sanomattakin selvää, että nämä taiteen evakuointireitit olivat salaisia ja jättivät vain vähän jälkiä, ja niitä on nykyään vaikea jäljittää. Yksi yleisimmin käytetyistä menetelmistä näyttää olleen diplomaattisalkku. Tässä liikenteessä Sveitsi oli erityisen etuoikeutettu maa, ja siksi se oli lähetysten pääasiallinen vastaanotto- ja jakelumaa. Toinen pysähdyspaikka oli Pétainin hallitus Vichyssa, mutta Espanja oli Euroopan viimeinen välietappi ennen kuin se saapui Amerikan maihin.
Tässä Saksasta Espanjaan ja Amerikkaan suuntautuvien taide-esineiden siirtojen historiassa on yksi merkittävä henkilö, joka toimii esimerkkinä varastetun taiteen pesumekanismeista: Alois Miedl (1903-1990).1 Hän syntyi Münchenissä ja meni naimisiin juutalaissyntyisen Theodore Fleischerin kanssa. Hän työskenteli nuoresta lähtien eri pankeissa kotikaupungissaan, kunnes muutti vuonna 1932 Alankomaihin konttorinjohtajaksi. Tämä avioliittotilanne ei estänyt häntä ylläpitämästä ystävyyssuhteita eri natsijohtajiin, erityisesti Hermann Göringiin ja jopa Hitleriin, jonka kartanossa hän kerran asui.
Alois Miedl
Sodan alussa hän löysi tuottoisen taidekaupan ja onnistui kiristämällä ja kiristämällä ostamaan monia teoksia pakenemaan joutuneilta perheiltä. Hän oli häikäilemätön ja osti kokonaisia kokoelmia, jotka hän sitten myi edelleen. Muiden kokoelmien joukossa hän anasti muun muassa Jacques Goudstikkerin, kuuluisan keräilijän, joka oli kuollut yrittäessään paeta Saksasta. Tällä laittomalla taidekaupalla hän rikastui huomattavasti. Teosten pääasiallinen vastaanottaja oli aluksi Göring, mutta myös Linzin museo. Linziin vietiin muun muassa noin 2 000 hollantilaisen Franz Koenigsin omistamaa piirustusta ja belgialaisen Emile Rendersin flaamilaisen primitiivikokoelman teoksia.
Mutta vuonna 1944 Hollannissa asunut Miedl ennakoi sodan kohtalokkaan lopputuloksen, otti autonsa ja pakeni vaimonsa kanssa Sveitsin kautta Espanjaan. Hänellä oli mukanaan noin neljän miljoonan pesetan arvosta eri maiden velkakirjoja ja arvopapereita. Ilmeisesti Hendayeen saavuttuaan hän otti yhteyttä Espanjan rajalla toimivaan ranskalaiseen salakuljettajaan Jean Duvaliin, joka oli Gestapon vakituinen yhteistyökumppani, kun taas San Sebastianissa hän tapasi kaksi belgialaista salakuljettajaa, Georges Koninckxin ja Adrien Otlet'n, jotka toimivat Baskimaan kaupungissa ja tunsivat hyvin mustat markkinat. Kaikki nämä henkilöt olivat hänen rikoskumppaneitaan operaatiossa, jonka tarkoituksena oli salakuljettaa hänen taidekokoelmansa Espanjaan. Häntä olivat auttaneet myös saksalaiset salaisen palvelun agentit, kuten belgialainen Henri Delfanne (alias Heinrich Bauer), joka johti taiteen salakuljetusverkostoa Ranskan ja Espanjan rajalla, sekä henkilö, joka tunnettiin nimillä Tomás ja Manfred Katz, ja Alfred Zantop, joka oli asunut Espanjassa vuodesta 1925. Monet salakuljetusoperaatiot toteutettiin BAKUMAR-nimisen tullitoimiston ja Ramon Talasacin tullitoimiston kautta. Näiden henkilöiden välityksellä Miedl otti yhteyttä Prado-museon johtajan ystävään José Uriarteen myydäkseen tälle osan teoksista, mikä ei kuitenkaan onnistunut, koska museo epäili, että kyseessä olivat varastetut teokset.
Samalla kun Miedl yritti laillistaa tilannettaan Espanjassa lopullisella oleskeluluvalla, elokuussa 1944 Bilbaon vapaasatamaan saapui noin kuusikymmentä teosta, muun muassa Van Dyckin katuva Magdaleena, Corot'n toinen Magdaleena ja Jeesus Öljymäellä, Franz Halsin Miehenkuva sekä Davidin, Cornelius Buysin ja Thomas Lawrencen teoksia. Kuukausia myöhemmin näemme hänet Madridissa, mukanaan kaksi Goyan maalausta, jotka punaiset olivat hänen mukaansa varastaneet sisällissodan aikana, sekä kaksisataa Rembrandtin, Rubensin, Van Dyckin, Cranachin ja Van Goghin kaltaisten taiteilijoiden teosta, jotka katosivat jäljettömiin. Tämän jälkeen Alankomaiden suurlähetystö ilmiantoi Miedlin Espanjan viranomaisille Alankomaiden alueella tapahtuneen taidevarkauden tekijäksi, ja he pyysivät, että Bilbaon satamassa olevat teokset pidettäisiin hänen hallussaan siihen asti, kunnes niiden alkuperä on selvillä. Espanjan viranomaisilla ei ollut muuta vaihtoehtoa kuin pidättää taideteokset, varsinkin kun Yhdysvallat liittyi Alankomaiden vaatimukseen vuonna 1945.
Siitä lähtien Espanjan hallituksen ja liittoutuneiden välillä alkoi pitkä kiista näiden taideteosten lopullisesta määränpäästä. Espanjan hallitus esti jatkuvasti teosten palauttamista, ja lopulta liittoutuneet onnistuivat kuulustelemaan Miedliä selvittääkseen maalausten alkuperän, mutta Espanjan ulkoministeri Martín-Artajo sekä ulkoministeriön talouspoliittinen pääjohtaja ilmoittivat, että heidän tutkimustensa tuloksena ei ollut vankkaa syytä epäillä teosten alkuperää. Heinäkuussa 1946 päätettiin, että teokset talletetaan Museo del Pradoon museon johtaja Sánchez Cantónin suostumuksella. Lopulta ulkoasiainministeriö ilmoitti kuitenkin 9. helmikuuta 1949 Alankomaiden suurlähetystölle, että koska sillä ei ollut todisteita siitä, että Goudstikkerin kokoelma olisi myyty pakon edessä, se vapautti ”Miedlin omaisuuden”, joka samana päivänä sai takaisin Bilbaossa olevat maalaukset sekä osakkeet ja arvopaperit. Ja tässä taideteosten jäljet katosivat.
Miedl ei selvästikään ollut ainoa natsitaidekauppias, jota frankolaisuus suojasi. Itävaltalainen kauppias Ludwig Losbichler Gutjahr (1898-1989) on kunniapaikalla tässä luettelossa.2 Hänen menneisyydestään tiedetään vain vähän, paitsi että hän asui 1930-luvulla Casablancassa, Tangerissa ja Tetouanissa ja että hän palveli Pohjois-Afrikassa Gestapoa. Vuonna 1944, kun Saksan valtakunta oli romahtamassa, Losbichler oli liittoutuneiden kenraali Francon hallitukselle lähettämällä yli sadan pidätettävän natsiagentin listalla. Hänet pidätettiin liittoutuneiden vaatimuksesta, mutta vuoteen 1948 mennessä hän oli palannut takaisin ja asettunut Barcelonaan, jossa hän osti ja myi taideteoksia, ja hänellä oli aina hyvät yhteydet Katalonian pääkaupungin kulttuurieliittiin, erityisesti Josep Gudiol i Ricartiin (1904-1985), joka johti arvostettua yksityistä Institut Amatller d'Art Hispànic -instituuttia.
Vasta vuonna 1952 tämä jälleenmyyjä pystyi esittäytymään sivistyneenä, rehellisenä ja anteliaana miehenä, kun Barcelonaan saapui Mostra dei Primitivi Mediterranei -niminen kiertonäyttely. Tuolloin hän pystyi lainaamaan kaksi Pedro García de Benavarren goottilaisen työpajan paneelia ja Jaime Huguetin laatiman paneelin ”Tapaaminen Kultaisen portin luona”. Kauppias ei kertonut asiasta, mutta vuosia myöhemmin varmistui, että nämä kaksi goottilaista paneelia olivat kuuluneet kristalliyön uhriksi joutuneen juutalaisen kauppiaan Hugo Helbingin kokoelmiin. Losbichler sanoi, että mainitut teokset sekä Lluís Borrasàn Neitsyt enkeleineen olivat peräisin häikäilemättömien pappien myynnistä.
Taidevarkauksien tutkimiseen erikoistuneen tiedusteluyksikön (ALIU) raportissa on koottu luettelo yrityksistä ja yksityishenkilöistä, jotka harjoittavat taidekauppaa kussakin maassa, myös Espanjassa. Luettelo on pitkä, ja siinä on lähes kaksikymmentä osoitetta, mukaan lukien tulliagentit, kuten Pujol-Rubio SA, jonka toimipaikka on Pasaje de la Paz 11 Barcelonassa, tai Baquera, Kusche ja Martin, jotka toimivat Madridissa Schenkerin tulliagentteina ja laivaajina sekä edellä mainittujen Miedlin ja Paul Lindpaintnerin välittäjinä. Lisäksi oli olemassa typografiayrityksiä, kuten Fundicion Tipografica Neufville SA, joka sijaitsi osoitteessa Travesera de Gracia 183 Barcelonassa ja josta Antonio Puigdellivol kirjoitti 9. heinäkuuta 1945 Lissabonista New Yorkissa sijaitsevalle Bauer Type Foundrylle ja pyysi apua ryöstöepäilyn kohteena olleen Rembrandtin omakuvan (60 x 75 cm) myynnissä. Liittoutuneiden tiedusteluyksikön laatimassa luettelossa oli myös merkittäviä falangisteja, kuten Hugo Barcas Barcelonasta, jolla oli toimisto Katalonian pääkaupungin Passeig de Colónilla. Hän oli teollisuusmies, joka oli Sofiasta kotoisin olevan bulgarialaisen Semo Freresin osakas. Tutkijoiden mukaan hän matkusti usein Espanjaan, Ranskaan, Chileen ja Argentiinaan, ja heillä oli vahvoja epäilyjä siitä, että hän oli mukana maalausten ja taide-esineiden laittomassa kaupassa.
Toinen samanlaisessa tehtävässä toimiva falangisti oli taidekauppias Martín Bilbao, joka sai kaksi Smolenskin kirkosta ryöstettyä triptyykkiä, jotka Sinisen divisioonan jäsenet toivat Espanjaan. Toinen madridilainen taidekauppias Arturo Linares väittää käsitelleensä miehitetyistä maista ryöstettyjä esineitä, erityisesti niitä, jotka Venäjällä ja Puolassa toimineen Sinisen divisioonan vapaaehtoiset toivat Espanjaan. Sinisen divisioonan kautta tapahtuneeseen taidekauppaan liittyy myös Donostiassa syntynyt Ángel el Saldista, antiikkikauppias, jonka myymälä San Sebastiánissa oli täynnä heinä- ja elokuussa 1944 ryöstettyjä esineitä. Tutkijat epäilivät hänen toimineen yhteyshenkilönä, joka saattoi markkinoille esineitä, jotka edellä mainitun Sinisen divisioonan jäsenet tai saksalaiset agentit olivat salakuljettaneet Espanjaan.
Oli espanjalaisia salakuljettajia, jotka olivat myös Saksan vakoilun palveluksessa, kuten Gregorio Moreno Bravo, joka asui Barcelonassa ja jolla oli liittoutuneiden tutkijoiden mielestä hallussaan taideteoksia ja muita arvoesineitä, jotka oli ryöstetty Saksan kansalaisten puolesta. Suurin osa ALIU:n agenttien dokumentoimista välittäjistä oli kuitenkin ulkomaalaisia, jotka työskentelivät Miedlin puolesta. Tällainen oli jo mainittu George Henri Delfanne (alias Bauer, Heinrich; Masuy, Henri; Kranenbaum), joka oli saksalaisena agenttina toiminut belgialainen, joka johti vuosina 1943-1944 salakuljetusorganisaatiota Ranskan ja Saksan rajalla ja jonka kautta hän salakuljetti muun muassa Miedlin taideteoksia. Toinen belgialainen oli Charles Georges Koninckx, joka asui San Sebastianissa, josta käsin hän toimi. Belgialaista alkuperää olevien salakuljettajien luettelosta ei voida myöskään unohtaa Adrian Otletia, jonka toimipaikka oli San Sebastiánissa. Hän oli ammattitaitoinen salakuljettaja, joka toimi Espanjan mustilla markkinoilla. Hän oli läheinen yhteyshenkilö Miedliin, joka myi Ranskasta ryöstettyjä taideteoksia. Samaa voidaan sanoa Jean Duvalista (alias Colonna), toisesta saksalaisesta agentista, joka oli yhteydessä salakuljetusverkostoon Miedlin puolesta. Luettelo jatkuu Gerhard Fritzellä, hollantilaisella, joka oli jo noina vuosina New Yorkissa, mutta joka oli työskennellyt Espanjassa.
Liittoutuneiden luettelossa mainittujen henkilöiden joukossa oli luonnollisesti henkilöitä, jotka olivat pelkkiä salakuljetusasiantuntijoita, kuten Andre Gabison, ranskalainen, joka oli mukana kaikenlaisissa salakuljetusrikoksissa, mukaan lukien taiteen salakuljetus, tai Andreas Lázaro, joka asui Ranskan ja Baskimaan rajalla. Lopuksi on mainittava Alfred Zantop, Barcelonassa asuva saksalainen, todennäköinen saksalainen agentti, jonka uskottiin olevan vastuussa saksalaisten varojen piilottamisesta Espanjassa ja joka oli myös yhteydessä Miedlin taidekauppaverkostoon. Tämä koko tarina, joka on yksityiskohdiltaan vähän tunnettu, osoittaa, missä määrin taide oli ja on edelleen paitsi laittoman myös verisen kaupan kohteena.
1 Miguel Martorell Linares: ”España y el expolio nazi de obras de arte”, Ayer, núm. 55 (2004), s. 151-173.
2 Francisco Hernandez Pardo: ”Otro nazi protagonista del expolio patrimonial de España”, Hispania nostra, nro 20 (2015), s. 26-33.
https://elcuadernodigital.com/2022/06/24/el-arte-ensangrentado-de-los-nazis-en-espana/
