Yhdysvaltojen ilmavoimien kaksi pommikonetta tippui Almerían provinssiin Palomaresin paikkakunnalle vuonna 1966. Pommikoneet kantoivat mukanaan ydinpommeja.
Francon diktatuurin viranomaiset ottivat tilanteen haltuun vähättelemällä tapahtunutta. Diktatuurin Francon propagandaministeri Manuel Fraga kävi uimassa Palomaresin rannallavaivan kuin mitään ei olisi tapahtunut. Palomares olí juuri saastunut tuhansiksi vuosiksi pommeista irti päässeestä plutoniumista. Francon diktatuuri sanoi putsanneensa alueen ydinsaasteesta multa tosiasiassa saastunut maa jäi Palomaresiin. Diktatuuri myös valehteli säteilyarvoista Palomaresissa.
Ja uutinen alkaa tästä:
Indalo-hanke on salainen suunnitelma, jonka Yhdysvallat on kehittänyt yhteistyössä Espanjan eri hallitusten kanssa tutkiakseen plutoniumin vuorovaikutusta Palomaresin asukkaiden ja samalla myös ympäristön kanssa.
Almeriasta kotoisin oleva tutkija José Herrera on jälleen kerran selvittänyt Palomaresin tapauksen historiaa teoksessaan "La experimentación humana con plutonio en España. Génesis y desarrollo del Proyecto Indalo (1966-2009)", jossa hän kuvailee kaavoja, joita silloiset hallitukset käyttivät todellisuuden väärentämiseen, asiakirjojen salaamiseen ja plutoniumin hyväksyttävän tason nostamiseen mielensä mukaan. Yhdysvalloissa tämä oli 0,13 µgr/m2 (mikrogrammaa neliömetriä kohti), mutta Palomaresissa se oli puolustusministeriön mukaan 460 µgr/m2 ja ulkoministeriön mukaan 1000 µgr/m2 .
Ja kaikki tämä ilman, että koskaan jätettäisiin huomiotta sitä trompe l'oeilia (silmänkääntötemppu), joka oli saastuneen maan puhdistaminen, tai niin sitä kutsuttiin, saastuneen maan puhdistaminen. Yhdysvallat palasi kotiin myyden mallikasta työtä, mutta jätti käytännössä kaiken plutoniumin Almeriaan.
Valehtelun motiivit olivat kuitenkin selvät. Ne olivat ilmeisiä. Palomaresin kaltaista monumentaalista radioaktiivista ongelmaa ei voitu paljastaa maailmalle, ja sekä Espanja että Yhdysvallat työskentelivät sen vaientamiseksi. Tätä suunnitelmaa kutsuttiin nimellä "Indalo-projekti" (proyecto Indalo).
José Herrera selittää kirjoituksessaan, että julkisuudessa esiintyviä seurauksia haluttiin vähentää nopeilla korjaavilla toimilla. "Espanjassa lähestyvän matkailusesongin vuoksi. Ja Yhdysvalloissa, koska haluttiin vähentää kallista ja riskialtista puhdistamista. Molemmissa maissa siksi, että yleinen mielipide suhtautuu ydinteollisuuden kehitykseen".
Kaikki alkoi Wrigth Haskell Langhamin saapumisesta Espanjaan, miehen, joka lopulta ansaitsisi Yhdysvaltain hallituksen kunnian siitä, että hän teki mitä halusi Palomaresissa. Hän oli valmistunut maanviljelystä ja mekaniikasta ja opiskeli myöhemmin kemiaa ja väitteli tohtoriksi biokemiasta (1943). Vuonna 1944 hän siirtyi Los Alamosin kansalliseen laboratorioon (Los Alamos National Laboratory, LANL), jossa hän johti biolääketieteen tutkimusosastoa.
"Hän oli muun muassa mukana 'Operaatio Sunshine'-operaatiossa (1953), jossa selvitettiin ilmakehän ydinkokeiden aiheuttaman saastumisen vaikutuksia analysoimalla 15 000 ruumiin elimiä, joista monet ilman omaisten lupaa", Herrera kertoo työssään.
Hän saapui Palomaresiin periaatteessa vain arvioimaan tilannetta. Siihen oli tarkoitus kulua vain muutama päivä. Mutta 1200 asukasta odotti häntä siellä pitkäaikaista tutkimusta varten. "Se oli ensimmäinen kerta historiassa, kun he kohtasivat näin suuren väestönosan, joka oli saastunut yksinomaan plutoniumilla", Herrera huomauttaa.
Kun lopullinen säteilykartta oli valmis, Langham palasi Espanjaan. CEA:n kansainvälisen toiminnan johtaja John Hall oli hänen mukanaan ja ehdotti tutkimusyhteistyösopimusta. Kyseessä oli Indalo-hanke. He ehdottivat pitkäaikaista plutoniumoksidin tutkimusta.
"Pyyntöön sisältyi huipputeknisten laitteiden lahjoittaminen, mikä tarkoitti sitä, että siitä tulisi yksi Euroopan parhaiten varustetuista radiologisista laboratorioista, sekä neuvoja, analyysiprotokollia ja taloudellista tukea. Kaikki tämä ilman määrällisiä tai määräaikoja; rahoittajien harkinnan mukaan. Tämä sopimuksellinen epätäsmällisyys aiheutti päänvaivaa koko sopimuksen 43 vuoden ajan. Espanjan hyväksyntä annettiin välittömästi ilman apostillaa tai takuuta", Herrera selittää.
Kun hanke oli hyväksytty ja sovittu, allekirjoitettiin myös muita uusia puhdistussopimuksia, joiden taso nousi merkittävästi ja joita Langham puolusti "kohtuullisina" tai "hyväksyttävinä". Tohtori Eduardo Ramos, JENin lääketieteen ja suojelun osaston johtaja, allekirjoitti kurinalaisesti Yhdysvaltojen sitoumuksen poistaa Espanjasta maaperästä yli 462 µg/m2 Pu239-pitoisuus.
"Langham vaikeni siitä, että kun hän osallistui Pu-päästökokeisiin Nevadassa, he päättelivät, että 100 µgr/m2 Pu239 oli maksimiarvo evakuointia ja puhdistusta varten", Herreran teoksessa kerrotaan yksityiskohtaisesti ja väitetään, että kun kaksi vuotta myöhemmin Rocky Flatsissa (Coloradossa) ilmeni ongelmia Pu239-kontaminaation kanssa, "hyväksyttäväksi tasoksi ehdotettiin 0,13 µgr/m2, joka vahvistettiin vuonna 1973 Yhdysvaltain ensimmäiseksi säännökseksi".
Lyhyesti sanottuna "Espanjassa plutoniumin kohtuullinen tai hyväksyttävä taso oli Yhdysvalloissa 3 554 kertaa korkeampi kuin se, mitä he pitivät omalle alueelleen ja asukkailleen sopivana".
Kaikki tämä kannatti Langhamille Yhdysvalloissa. Puolustusministeriö palkitsi hänet.
Tuotetut raportit.
Ydinenergialautakunnan (NEB) tehtävänä oli toteuttaa työ ja laatia raportit. Tätä varten väestön testaamiseen tarkoitettua infrastruktuuria laajennettiin ja nykyaikaistettiin. "Rakennukseen hyväksyttiin uuden kerroksen rakentaminen koko kehon ilmaisimen (WBC) sijoittamista varten. Siihen kuului laboratorio ensimmäiseen kerrokseen sekä toinen dekontaminaatiorakennus lääketieteelliselle osastolle ja kemian osaston laajennus", Herrera kertoo.
Plutoniumdioksidin pääasiallinen kulkeutumisreitti on hengitysteitse tapahtuva kulkeutuminen, jota "suosii kuiva ja tuulinen ekosysteemi, ja keuhkorakkuloihin joutuvien hiukkasten hengitettävissä oleva osuus on alle kymmenen mikronia". Ihmiskokeiden ensisijainen suuntautuminen perustui aluksi ilma-analyysiin.
Silloin Palomaresin asukkaat alkoivat matkustaa Madridiin analyysejä varten. "Heille oli maksettu kaikki kulut ja lisäksi he saivat runsaat korvaukset, jotka kumosivat mahdollisen vastahakoisuuden", Herrera lisää. Näiden ihmiskokeiden salassapito oli vaikuttavaa. Ainoa tapa saada siitä tietoa oli ulkomaisten tiedotusvälineiden, kuten BBC:n, kautta. Itse asiassa Herreran teoksessa huomautetaan, että Veraan perustettiin "liikkuva lyhytaaltoradiohäiriöryhmä".
Ensimmäisiä testejä varten valittiin 69 naapuria, jotka todennäköisimmin hengittivät aerosoleja onnettomuuspäivänä. "Virtsaa kerättiin Palomaresissa 06/06/1966 alkaen kolme kertaa; yksi kuukaudessa. Tulokset olivat 99-prosenttisesti positiivisia, ja joitakin korkeita pitoisuuksia oli 68. Perustelu oli todisteiden tasolle nostettu arvelu. Se perustui väitettyyn kontaminaatioon lähteellä, virtsankeräyspullon kapean suuaukon kautta, virtsaamiseen kuluvissa sekunneissa, kun aina väitettiin, ettei kontaminaatiota ollut ilmassa. Ristiriitaisesti nämä hylätyt positiiviset tulokset kuitenkin laskettiin heidän radiometrisiin tietoihinsa. Kesäkuussa 1967, yksitoista kuukautta myöhemmin, testit tehtiin uudelleen, mutta virtsa kerättiin Madridissa. Positiiviset tulokset laskivat 29 prosenttiin. Toisen testin pitkä odotusaika ei ollut sattumaa. Jo 1950-luvulta lähtien oli tiedetty, että virtsan erittymisprosentti voi laskea noin 90-70 prosenttia yhdessätoista kuukaudessa", José Herreran tekstissä kerrotaan.
Siitä lähtien lähes keskeytyksettä vuosittain 120-150 asukasta on käynyt JEN-CIEMATissa läpi täydellisen lääkärintarkastuksen ja vuorokauden mittaisen virtsa-analyysin Pu239+240:n ja myöhemmin Am241:n löytämiseksi.
Samojen radioaktiivisten testien läpikäyneiden naapureiden ei myöskään ollut helppo saada tietoa sairaushistoriastaan. Itse asiassa vuonna 1986, lähes vuoden kestäneiden mielenosoitusten jälkeen, jotka johtuivat siitä, että 20 vuoden jälkeen ei ollut enää mahdollisuutta vaatia lykättyjä korvauksia, kuten Herrera selittää, asukkaat onnistuivat saamaan osan sairauskertomuksistaan, mukaan lukien virtsan Pu-analyysit. Tämä perusoikeus oli evätty heiltä vuodesta 1966 lähtien, vaikka demokraattiset hallitukset olivat toimineet kahdeksan vuotta. He saivat sen vasta, kun he ilmoittivat kieltäytyvänsä lisätutkimuksista ja CIEMAT näki Indalo-hankkeen jatkuvuuden vaarantuneen.
Jotain vastaavaa tapahtui Yhdysvalloissa. Kun Yhdysvallat teki vuonna 1966 1768 testiä 1586 sotilashenkilölle, 100 prosenttia testeistä oli positiivisia, vaikka 1144 testissä todettiin alhaisia pitoisuuksia. Viivästyminen ja joukkojen puutteellinen säteilysuojelu näytti näkyvän. Samalla strategialla kuin Madridissa, korkeimmat 442 mitätöitiin ja toistettiin "epärealistisen korkeina". Mutta ei yhtään matalista.
Indalo-hanke huipentui lopulta vuonna 2009, 43 vuotta sen aloittamisen jälkeen. Tuona aikana tehtiin 13 753 maataloustuotteiden määritystä. Vuoteen 2010 mennessä 1 073 ihmistä tarkastettiin 5004 testissä ja analyysissä virtsan plutoniumin varalta. Näistä 140:n (13,04 %) tulos oli positiivinen 97.
https://www.diariodealmeria.es/almeria/Palomares-almeria-proyecto-indalo_0_1762625435.html
