Poliittinen vuosi alkaa kuten se päättyi, mutta huonommin. Todellisuudessa on poliitikkojen jäädä luokalle, kun talous kasvaa, inflaatio laskee edelleen ja työreformi osoittaa edelleen onnistumisensa työllisyyden vakiintuneen kasvun myötä. Espanja on rikkonut matkailuennätyksiä sekä kotimaassa että ulkomailla, ja kesä on ollut niin runsas, että olemme muuttaneet supermarketin liiga-areenaksi.
Miksi meidän on sitten jäätävä luokalle? Koska viime vuonna kohtaamamme haasteet ovat edelleen olemassa. Katsotaanpa, millainen Espanjan poliittinen tilanne oli vuosi sitten ja millainen se on nyt. Laajasti ottaen tuolloin ei ollut vielä täysin selvää, onnistuisiko Sánchez muodostamaan hallituksen, Yolanda Díaz unohti määritellä Sumar-hanketta samalla kun hän tapasi Puigdemontin saadakseen itsensä läpi tulevassa toimeenpanevassa elimessä, ja Feijóon väki - kuten myöhemmin saimme kuulla - teki niin myös, mutta hienovaraisesti, testaten mahdollista sopimusta armahdusta vastaan. Katalonian itsenäisyyden kannattajat tiesivät, että heillä oli yliote, kukin omansa.
Palataanpa nykyhetkeen: Pedro Sánchez onnistui äärimmilleen vietynä saamaan presidentin viran monimutkaisen sopimuspelin ansiosta, joka velvoittaa hänet saamaan ”kaikki äänet koko ajan”, kuten Ortuzar oikeutetusti huomautti lainsäätäjän epäilemättä parhaassa määritelmässä. Nykyään sen tilanne on epävarmempi kuin se oli tämän vaalikauden alussa. Podemosin ja Sumarin välirikko, Ábalosin siirtyminen sekaryhmään ja Katalonian vaalien aiheuttama Juntsin ja ERC:n uudelleen asemoituminen tekevät tästä enemmistöstä paljon hauraamman. Sosialistiryhmän neuvotteluryhmän kongressissa on hikoiltava, ja se harkitsee jo nyt mahdollisuutta jatkaa valtion talousarviota uudelleen. Mihin asti?
Sumariin ryhmittynyt vasemmisto, joka sai tarpeeksi ääniä estääkseen oikeistopuolueiden yhdistymisen 23-J:ssä, alkoi murtua heti, kun Sánchezin pääministeriksi asetus näki päivänvalon. Podemosin hajoaminen, sisäinen kriisi neljän peräkkäisen vaalitappion jälkeen (Galicia, Euskadi, Katalonia ja Euroopan parlamentin vaalit) johti Yolanda Díazin eroamiseen pääkoordinaattorin tehtävästä, ja mitä nyt? Sen lisäksi, että Sumar jatkaa suuria erimielisyyksiä, mitä se haluaa olla isona? Tämä oli sen suurin haaste vuosi sitten, ja se on edelleen edessä.
Toisaalta oikeiston hajoaminen kolmeen voimaan -PP, Vox ja Alvise- on syöksynyt ne yhä paksumman ja paksumman harjan luudan oppositioon, joka sopii vain uskollisille. Bendodo, joka sanoo, että Illa on uusi itsenäisyystaistelija, Tellado, joka vaatii armeijan lähettämistä pysäyttämään immigranttien veneet, tai Feijóo, joka vetoaa oletettuun ”kutsuvaikutukseen” - jota kukaan ei ole koskaan nähnyt - ehdottaessaan, että maahanmuuttajilla pitäisi olla sopimus alkuperämaassa, vakuuttavat vain kaikkein samanhenkisimmät ja heikentävät heidän uskottavuuttaan muiden silmissä. Länsimainen oikeisto, joka on riisuttu epäonnistuneesta uusliberalistisesta diskurssistaan, on vailla omaa ideologiaansa, mikä jättää yhä suuremman aukon äärioikeistolle. Jos se sen sijaan, että se reagoisi järjestyspuolueen tavoin, se tekee sen jäljittelemällä ääriliikkeitä, tulos on hyvin tiedossa. PP jatkaa asemansa etsimistä yhä monimutkaisemmalla oikeiston shakkilaudalla.
Jos katsomme Kataloniaan, voidaan sanoa, että tilanne ei ole sama kuin vuosi sitten, ja se on todellakin ilmeistä. Todellinen muutos, se, joka teki PSC:stä johtavan voiman 23. tammikuuta pidetyissä parlamenttivaaleissa, oli kuitenkin tapahtunut jo tuolloin. Nyt sosialisteille on avautunut tilaisuus, joka on niin ikään äärimmilleen viety ja epävarma sopimus, jota kukaan ei ole vielä onnistunut tulkitsemaan tai tarkentamaan, ja nähtäväksi jää, miten he onnistuvat siinä. Toistaiseksi konservatiivisimmalla hallituksella, jota PSC:ltä voidaan odottaa, ja huomattavalla laskulla PSOE:lle muualla Espanjassa. Samaan aikaan itsenäisyyttä kannattava liike etsii yhä tapaa asemoida itsensä uudelleen, eksyksissä, sekaisin eikä osoita merkkejä siitä, että se olisi ymmärtänyt, että sen tehtävänä on määritellä jälkiprosessi.
Syksyllä järjestetään kolme transsendentaalista kongressia, joissa käsitellään tämän kysymyksen tulevaisuutta. ERC:n, jonka johto ja hanke ovat epävarmoja, Juntsin, jonka on päätettävä, mitä Puigdemontin kanssa tehdään ja miten palataan Ciu:n tielle, ja PSOE:n, jonka on uudistettava alueellinen johto, jotta Kataloniassa saavutetun sopimuksen kustannukset olisivat mahdollisimman pienet muualla Espanjassa. Sánchez oli sitoutunut voittamaan Katalonian, vaikka se merkitsisi sitä, ettei Andalusiaa voitettaisi takaisin. Saavutettuaan ensin mainitun hän tavoittelee nyt loput, sekä sisäisesti että äänestäjien kannalta.
Aivan kuin tämä ei olisi vielä tarpeeksi, suuret haasteet ovat edelleen avoinna, varsinkin kun ne on suljettu virheellisesti. Näin kävi CGPJ:n kanssa, jonka sopimus koostui todellisuudessa siitä, että vastuu annettiin muille - uusille jäsenille - ja jätettiin heidän tehtäväkseen sopia asiasta. Tällä hetkellä ei ole enemmistöä edes puheenjohtajuutta varten. Tai kun ilman vastuuta ei muuta kuin muuttoliikkeen kaltaiset haasteet näyttäytyvät kuin kesänovellina, jotka, toivottavasti olen väärässä, mutta kuten muina vuosina on tapahtunut, menettävät merkityksensä julkisessa keskustelussa heti lukuvuoden alettua tai jäävät vain oikeiston suuhun. Sama voi tapahtua matkailun kanssa, joka on 13 prosenttia BKT:sta ja jonka ongelmiin ja ristiriitoihin joko puututaan tai kultamunia muniva hanhi kuolee. Palaammeko tähän asiaan ennen ensi kesää?
Pahinta tässä tilanteessa ei ole se, että edustajamme toistavat kurssia, jonka jokainen opettaja tietää olevan hyödytön tai hyödytön. Pahinta on se, että he luovat politiikasta kuvan, joka ei ole todellinen. Samaan aikaan kun kaikki tämä tapahtuu, talous kasvaa, työttömyys vähenee, eriarvoisuus vähenee vähitellen, julkiset politiikat edistyvät (vaikka monet muut eivät edistykään) ja Espanja ei ole hajoamassa eikä syöksymässä kuiluun, vaikka oikeisto kuinka väittää. Maailmanloppu saa odottaa.
Jos valokeilaan kuitenkin paistaa, kaikkien näiden vireillä olevien kysymysten voittamisen lisäksi poliitikoillamme on edessään vielä tärkeämpi haaste. Osoittaa, että heillä on tulevaisuus, johon he haluavat osallistua, päästä pois huonomuistisuudesta, jolla vasemmisto onnistui estämään oikeiston voiton 23J:ssä, muodostaa suuren enemmistön, joka nyt puuttuu kaikilta puolueilta. Kamala Harris on ymmärtänyt tämän. Koska on kaksi vaihtoehtoa: jatkaa vedonlyöntiä tämän pienemmän pahan puolesta ja katsoa, kuinka kauan se kestää, tai ryhtyä rakentamaan suurempaa hyvää. Vaakalaudalla ovat kaikki he ja heidän kanssaan me kaikki.
Hyvää lukuvuoden alkua!
