Katsotaan se sitten ... : Välimeren vastaus, jota pohjoismaalaiset eivät voi ymmärtää.
On olemassa korkean kontekstin kulttuureja ja matalan kontekstin kulttuureja: ensin mainituissa kulttuureissa viestintä perustuu vahvasti sanattomiin vihjeisiin, implisiittiseen ymmärrykseen ja jaettuihin kokemuksiin, jälkimmäisissä taas kirjaimellisuuteen. Vaikka ne usein kohtaavat jossain keskellä, nämä erot aiheuttavat lukuisia väärinkäsityksiä.
Eräs ystäväni kertoi minulle hiljattain, että vuosia sitten hän matkusti Helsinkiin tapaamaan vanhoja opiskelukavereitaan, jotka aikoivat soittaa siellä bändinsä kanssa. Tapaaminen oli Kauppatorilla, joka on yksi Suomen pääkaupungin vilkkaimmista paikoista. Tapaaminen oli pelkkää iloa ja juhlaa. He eivät olleet nähneet toisiaan pitkään aikaan, ja joku ehdotti, että he ottaisivat valokuvan ikuistamaan hetken. He ottivat kännykän esiin ja etsivät jotakuta, joka voisi ottaa kuvan. He valitsivat kolmekymppisen miehen, joka käveli heitä kohti hieman kiireisesti, ja kysyivät häneltä englanniksi, olisiko hän niin ystävällinen ja ottaisi heidän kuvansa. "Ei", suomalainen mies vastasi kohteliaasti mutta yksiselitteisesti. Hänellä oli luultavasti kiire eikä voinut tuhlata aikaa siihen. Siitä huolimatta kaikki olivat hämmästyneitä.
Poika ei missään vaiheessa yrittänyt pyytää anteeksi sitä, ettei voinut pysähtyä hetkeksikään, eikä hän esittänyt minkäänlaista tekosyytä kieltäytymisensä perustelemiseksi. "Minulla on niin kiire", "Olen hyvin huono valokuvien kanssa" tai "Minulla on kädet täynnä töitä". Erittäin huonoja tekosyitä tietenkin, mutta varmasti hienovaraisia ja yleisesti hyväksyttyjä tapoja sanoa ei. Hän päätti sanoa sen kirjaimellisesti, ei mitään puolittaisia vihjauksia. Joka tapauksessa kaikki nauroivat, eikä kestänyt kauaa löytää joku muu kuvaaja. Ystäväni, joka oli syntynyt ja kasvanut Mallorcalla ja oli siis läpikotaisin välimerellinen, oli kärsinyt siitä, että hänen (meidän) korkean kontekstin kulttuurinsa ja muun muassa skandinaaveille ominaisen matalan kontekstin kulttuurin välillä oli ollut ristiriita.
Oletettavasti jos sama kohtaus olisi tapahtunut kadulla esimerkiksi Sevillassa, kuva olisi otettu henkilön kiireestä huolimatta, ja jos se ei olisi ollut mahdollista, henkilö olisi antanut kaikenlaisia selityksiä ja pyytänyt tuhat kertaa anteeksi, ettei hän olisi voinut täyttää ystäväni ja hänen seuralaisensa toiveita.
Tällaista sosiaalista sopeutumattomuutta, jota kuka tahansa meistä on kokenut joutuessaan kosketuksiin muiden kulttuurien kanssa, havaitsi ja kuvasi ensimmäisenä amerikkalainen antropologi Edward T. Hall kirjassaan The Silent Language. Hall kirjassaan The Silent Language, joka julkaistiin alun perin vuonna 1959. Teoksessa hän määritteli kaksi kulttuurityyppiä sen mukaan, millaista kontekstia ne tarvitsevat kommunikaatiossaan ja miten tärkeää ei-sanallinen viestintä on: korkean kontekstin kulttuurit ja matalan kontekstin kulttuurit. Esimerkiksi korkean kontekstin kulttuuriryhmässä viestintä nojaa voimakkaasti kontekstiin, sanattomiin vihjeisiin, implisiittiseen ymmärrykseen ja jaettuihin kokemuksiin. Näissä kulttuureissa henkilökohtaiset suhteet, perinteet ja sanaton viestintä ovat siis hyvin tärkeitä. Tietoa ei useinkaan ilmaista eksplisiittisesti, vaan oletetaan, että osallistujilla on riittävästi yhteistä kontekstia ymmärtääkseen viestin implisiittisesti. Suhteet menevät usein tehtävien edelle, ja päätökset tehdään usein kollektiivisemmissa yhteyksissä. Japani, monet Aasian, Afrikan, Arabian, Välimeren tai Latinalaisen Amerikan maat ovat esimerkkejä tämäntyyppisestä kulttuurista. Se on "ja sinä, kenen sinä olet" -kulttuuria, ikuista illallisen jälkeistä keskustelua ja tinkimistä.
Matalan kontekstin kulttuureissa viestintä sen sijaan on yksiselitteistä, suoraa ja selkeää. Paljon kirjaimellisempaa. Tällöin konteksti ei ole niin välttämätön, koska kaikki ilmaistaan sanoin. Tämä tekee suhteista ja sosiaalisista normeista muodollisempia, eikä niissä ole juurikaan tilaa tulkinnoille. Yhdysvallat, Saksa, Norja, Tanska, Sveitsi, Ruotsi ja Kanada ovat maita, jotka perinteisesti liitetään matalan kontekstin kulttuureihin.
Esimerkki, jossa eron voi selvästi havaita, on seuraava: ajattele liiketapaamista Japanissa ja toista Yhdysvalloissa. Ensin mainitussa tapaamisessa tehdään kumarruksia ja noudatetaan protokollaa, kysytään perheestä ja kunnioitusta pidetään tärkeimpänä arvona. Saatetaan mennä niinkin pitkälle, että ei edes puhuta nimenomaisesti siitä, mikä oli tapaamisen syynä, mitä voidaan pitää jopa "huonona makuna". Rivien välistä luetaan, eikä eriävän mielipiteen ilmaisematta jättäminen välttämättä tarkoita hyväksyntää. Yhdysvalloissa sen sijaan mennään suoraan asiaan. Keskusteltavat tosiasiat ja luvut ilmoitetaan selkeästi, eikä tulkinnoille jää juuri lainkaan tilaa. Numerot, luvut, liiketoiminta. Kokouksessa päädytään todennäköisesti hyvin selkeään yhteisymmärrykseen tai erimielisyyteen.
"Hallin panos viestinnän alalla oli hyvin tärkeä", selittää Elisenda Ardèvol, Universitat Oberta de Catalunyan humanististen tieteiden professori, "erityisesti verbaalisen viestinnän - sen, mitä sanomme sanoilla - ja ei-verbaalisen viestinnän - sen, mitä sanomme kehollamme tai annamme ymmärtää eleillä, ilmeillä, intonaatiolla, katseella... - välisen suhteen tutkimisessa". Opettaja antaa toisen esimerkin: "'Olet crack' tarkoittaa, että olet erittäin hyvä jossakin (kirjaimellisesti ilmiö, nero, mestari). Matalan kontekstin kommunikatiivisessa tyylissä se tarkoittaa juuri sitä. Mutta sama lausuma voi korkean kontekstin tyylissä tarkoittaa samaa tai päinvastaista, tilanteesta, intonaatiosta ja eleistä riippuen.
Nämä erot voivat aiheuttaa lukuisia väärinkäsityksiä, kun kaksi eri kontekstikulttuureista tulevaa ihmistä kohtaa toisensa. Matalan kontekstin henkilö saattaa luulla, että korkean kontekstin henkilö on epäuskoinen, epäselvä tai epäjärjestyksessä. Vastaavasti korkeakontekstinen henkilö voi pitää matalakontekstista henkilöä epäkohteliaana tai kysyä liian monta ilmeistä kysymystä. Paradigmaattinen esimerkki tämäntyyppisestä konfliktista on Espanjassa laajalti käytetty ilmaisu "lo vamos viendo", jolla viitataan siihen, että jotakin asiaa arvioidaan tai päätetään sitä mukaa, kun se etenee, ilman että siihen sitoudutaan lopullisesti heti. Se on tapa lykätä päätöstä tai jättää avoimeksi mahdollisuus mukauttaa suunnitelmia olosuhteiden mukaan. Puhdasta välimerellistä improvisaatiota, joka saattaa jättää amerikkalaisen tai skandinaavisen lyötynä ällikällä.
Puhtaita kulttuurikonteksteja ei ole olemassa
Vaikka voidaankin sanoa, että on olemassa kulttuureja, jotka ovat taipuvaisia yhteen tai toiseen viestintätyyppiin, ei kuitenkaan ole olemassa kulttuurisia konteksteja tai ihmisiä, jotka ovat aina ja yksiselitteisesti asteikon toisessa päässä, vaan pikemminkin jossain siltä väliltä. Kaikki riippuu esimerkiksi kansallisuudesta, kielestä, yhteisöstä, yritykseen, ammattiin tai muuhun kulttuuriryhmään kuulumisesta sekä netissä että sen ulkopuolella. Se ei myöskään toimi samalla tavalla riippumatta siitä, onko kyseessä perhe, ystävät vai tuntemattomat ihmiset.
"Kaikissa yhteiskunnissa yhdistyvät molemmat viestintätyypit", sanoo Ardèvol, "mikään kieli ei ole riippumaton asiayhteydestä, jotta sen ilmaisemaa asiaa voitaisiin ymmärtää oikein". Kaikilla kielillä on semanttinen ulottuvuus (mitä se tarkoittaa) ja pragmaattinen ulottuvuus (tietoa kontekstista tai sen merkityksestä tietyssä kontekstissa) tai näkökohta, joka viittaa siihen, mitä sanotaan (logos), kuka sen sanoo (ethos) ja miten se sanotaan ja mihin tarkoitukseen (pathos)".
Ardèvolin mukaan "on olemassa kulttuuriperinteitä, jotka suosivat enemmän eleitä (Välimeren yhteiskunnat), ja toisia, jotka ovat eleellisesti vähemmän ilmeikkäitä (pohjoismaiset yhteiskunnat), mutta jotka ovat ehkä paljon hienovaraisempia. On siis olemassa eleitä tai äänensävyjä, jotka saattavat jäädä huomaamatta kielten muulta kuin äidinkieliseltä puhujalta, mutta jotka ovat hyvin paljastavia äidinkieliselle puhujalle. Kyse on siis erilaisista viestintätyyleistä, mutta kaikissa tapauksissa verbaalinen ja ei-verbaalinen viestintä, se mitä sanotaan, missä ja miten sanotaan ja kenen toimesta, yhdistyvät. Jopa hyvin formalisoidut (vähäkontekstiset) kielet, kuten tieteellinen kieli, ovat riippuvaisia implisiittisestä kontekstitiedosta", hän sanoo.
Miten välttää sekaannuksia
Vaikka elämme yhä homogeenisemmassa maailmassa, jossa kulttuurit ovat jossain määrin globalisoituneet, tämä ei näytä poistavan eroja kontekstin merkityksestä viestinnässä.
Pohjimmiltaan professorin mukaan siksi, että "ei voida sanoa, että yhteiskunta olisi 'pohjimmiltaan' yhdenlainen tai toisenlainen". "Lisäksi saman yhteiskunnan sisälläkin on merkittäviä eroja, joten tietyissä yhteyksissä vallitsee enemmän korkean kontekstin viestintä (perheessä, kirje ystävälle) tai matalan kontekstin viestintä (suullinen oikeudenkäynti, liikennesakko)", Ardèvol selittää. "Vaikka viestintätavoissa olisikin jonkinasteista lähentymistä, kontekstisidonnaista tulkinnanvaraisuutta esiintyy aina, ei ainoastaan erilaisten kulttuuriperinteiden vuoksi vaan myös siksi, että syntyy uusia kulttuurimuotoja, uusia sosiaalisia ryhmiä, jotka luovat omia erityisiä viestintätyylejään, joissa yhdistyvät verbaalinen ja ei-verbaalinen viestintä, ja joissa konteksti on eksplisiittinen tai implisiittinen".
Ristiriitoja esiintyy siis jatkossakin, ja meidän on opittava sopeutumaan niihin. Opettaja suosittelee pitämään tällaiset erot aina mielessä ja tarjoaa perusstrategian ongelmien välttämiseksi: "Sotkujen välttämiseksi on parasta kuunnella ja tarkkailla ennen toimintaa. Tunnista, että viestintätyylimme on vain yksi hyvin moninaisista mahdollisista yhdistelmistä, joilla voimme viestiä sanojen ja eleiden avulla".
