Härkätaistelu on jälleen kerran esityslistalla, ja se polarisoi yleisöä samalla tavalla kuin sosiaaliset tai uskonnolliset kysymykset aikoinaan. Nykyään keskustelu on muuttunut hienostuneemmaksi, ja se liittyy suoraan yleisempään keskusteluun, nimittäin eettisiin seurauksiin, joita on tehtävä sen jälkeen, kun on tieteellisesti vahvistettu, että ihmislajin ja muiden eläinlajien välillä on suurta samankaltaisuutta. Kyseessä on filosofinen kysymys, jossa on monia käänteitä ja jossa muun muassa polarisoituvat ne, jotka (Kantin perilliset) pitävät moraalin perimmäisenä perustana sitä, että ihmisen välineellistäminen on kiellettyä, koska hänellä on järki ja kieli, ja ne, jotka (Jeremy Benthamille uskollisesti) väittävät, että välineellistämisen kieltämisen kriteerinä ei ole sen kyky puhua ja järkeillä vaan ainoastaan sen kyky kärsiä. Akateemisilla foorumeilla teoreettisesta keskustelusta on tullut hyvin kiivasta, mutta varovaisuus kantojen asettamisessa on paikallaan, koska tiedetään, että perusongelmaa (missä määrin kieli on edelleen ylikäymätön ero) ei ole ratkaistu, eikä itse asiassa tiedetä, onko se ratkaistavissa tiukan objektiivisuuden kannalta.
Oli miten oli, eläinten huonon kohtelun välttäminen on valistuneen järjen suora seuraus, ja uskallan väittää, että se on myös yleisen moraalin implisiittinen imperatiivi, joka on itsessään yksiselitteinen merkki radikaalista ainutlaatuisuudestamme, sillä muilla lajeilla ei näytä olevan tällaista huolta. Ongelmana on kuitenkin se, että huonon kohtelun käsite rajataan riittävästi, että löydetään kriteerit, joiden avulla voimme vetää rajan sen välille, mikä on huonoa kohtelua ja mikä on muiden elävien lajien oikeutettua välineellistämistä. Joka tapauksessa poliittisten päätösten, joilla on vaikutuksia elämäntapoihin ja tapoihin, pitäisi olla rauhallisen harkinnan tulosta eikä edeltää sitä. Tämä epäröinti ei näytä olleen läsnä tämän kiistan alkuvaiheessa. Epäilemättä, kun joku katsoo tietävänsä apodiktisella varmuudella, mistä hyvässä on kyse, hän pitää välttämättömänä syrjäyttää kaikki epäilevät moraalisesti.
Yksikään poliittinen virkamies ei ole lausunut tarkalleen sanontaa: "ne, jotka käyvät härkätaisteluareenoilla, kannattavat kidutusta", mutta se on annettu ymmärtää, kun aiheeseen viitattaessa on sanottu, että "espanjalaisten enemmistö ei hyväksy eläinten pahoinpitelyä". Avoimeksi jää kysymys siitä, ovatko tällaiseen käyttäytymiseen taipuvaiset henkilöt jonkin sellaisen sosiaalisen ja mahdollisesti geneettisen determinismin uhreja, joka vie heiltä arvostelukyvyn, vai ovatko he täysin selväjärkisiä ja tuntevat moraaliset rajat, jotka ylittävät tällaiset aggressiiviset impulssit.
Joka tapauksessa, ahdisteltuina, puolustuskannalla, me härkätaistelujen ystävät etsimme turhaa vapautusta arvovaltaisesta syntyperästä, toistelemalla Orson Wellesin, Jean Cocteaun, Miguel Hernándezin nimiä... Viitaten homoseksuaaleihin, jotka olivat ranskalaisessa yhteiskunnassa itseriittoisen häpäisyn uhreja, Marcel Proust huomautti, että he pyrkivät legitimoimaan itsensä sanomalla, että Sokrates oli homoseksuaali, aivan kuten (kirjailija lisäsi armottomasti) juutalaiset sanovat, että Kristus oli juutalainen. Kaikissa tapauksissa vapautus olivat turhia, kun otetaan huomioon anateeman armottomuus.
"Niin on teidän maassanne, kuolleiden maassa". Härkätaistelijat esitetään anakronistisena heijastuksena Cernudan autioituneesta Espanjasta. Härkätaistelijoita tai yksinkertaisesti ihmisiä, jotka, jotka eivät ehkä koskaan ole astuneet härkätaisteluareenalle, hyväksyvät omakseen riitin, joka on leimannut sekä heidän tapojaan että heidän omaa kieltään.
Härkätaistelun etujen kannalta on jopa mahdollista, että tällaiset radikaalisti vastakkaiset kannanotot ovat hyödyllisiä, koska ne vahvistavat konservatiivisten härkätaistelun kannattajien vakaumusta ja poistavat epäilykset niiltä, jotka eivät ole konservatiivisia, mutta jotka hyväksyvät epäsuoran kutsun liittyä niiden puolelle, jotka eivät hylkää niitä. Ongelmana ovat ne härkätaistelun kannattajat, jotka kokevat, että vasemmistolaisten poliittisten järjestöjen nyt vaatimat asiat ovat heidän omiaan, mutta näiden järjestöjen edustajat pitävät niitä laittomina. Heillä ei ole mitään moraalista oikeutusta puolustaa esimerkiksi tasavallan asiaa väittämällä, että laidunten omistajat olivat yleisesti ottaen tasavallan suunnittelemien maatalousuudistusten kiivaita vihollisia, ja unohtaen, että niin monet kommunistiset anarkistit tai yksinkertaisesti tasavaltalaiset olivat kiihkeitä härkätaistelun harrastajia. Ja mitä tulee nykypäivään, koska heitä syytetään eläinten huonosta kohtelusta, härkätaistelujen harrastajilta evätään moraalinen oikeutus vaatia (jyrkkä esimerkki), että samalla ankaruudella kuin sovelletaan lakeja, jotka ovat tehneet lopun kulkukoirien olemassaolosta, olisi sovellettava myös lakeja, jotka tekisivät lopun samoille kaduille hylättyjen ihmisten häpeällisyydestä.
"Karkoitettu maalta olemalla maa", Octavio Paz huutaa pohdiskellessaan ihmisen kohtaloa. Vasemmistolaisen Espanjan perinnöstä karkotettu kollektiivi, ehkä vähemmistö, mutta valtava kollektiivi, tuntee olevansa osa sitä. Heidän vastarintansa sekä puolen vaihtamista että härkätaistelun hylkäämistä kohtaan on jättänyt heidät kirjaimellisesti vaille paikkaa. Se, että tämä marginalisoituminen on tosiasia, ei tarkoita, että Espanjan vasemmistolle se olisi juhlittava tosiasia.
elpais.com/opinion/2024-05-11/el-anatema-de-defender-la-tauromaquia.html
