7. huhtikuuta 1948: kun Franco unohti julistaa sodan päättyneeksi. Diktatuurilla kesti yli yhdeksän vuotta poistaa sotatila virallisesti, vaikka sotatilanne säilyi vuoteen 1954 asti useilla alueilla Aragoniassa, Kataloniassa ja Valencian alueella maquis-joukkojen läsnäolon vuoksi.
Espanjan sisällissota päättyi kolme kertaa. Tai neljästi tai jopa viidesti, riippuen siitä, miten asiaa tarkastelee. Tai ehkä niitä oli kolme, ja yhdellä näistä päättymisistä oli samanaikaisesti sekä takautuvia että lykättyjä vaikutuksia. Tänä perjantaina, 7. huhtikuuta, tulee kuluneeksi 75 vuotta siitä, kun annettiin asetus, joka johti toiseen näistä sulkemisista, vaikka kaksi vuotta kestäneen kiistan ratkaisun virallistamiseen kului yhdeksän päivää, kun se julkaistiin BOE:ssä (valtion virallisessa lehdessä).
Espanjan sisällissota päättyi ensimmäisen kerran 1. huhtikuuta 1939, kun kapinallisten päämaja lähetti radiolähetyksen, jossa todettiin, että "sota on ohi". Kyseessä ei kuitenkaan ollut virallinen päätös vaan epävirallinen viesti, joka muistutti pikemminkin uutista kuin mitään muuta, sillä oikeudellisesti sotatila oli edelleen voimassa.
Se oli yksi francoismin perustavanlaatuisista möhläyksistä, sillä se oli käytännössä unohtanut pitää sotaa päättyneenä. Tai ehkä se ei ollutkaan huolimattomuus, kun otetaan huomioon, että Franco itse vakuutti 1. lokakuuta 1946 pitämässään puheessa, että "olemme olleet sodassa kymmenen vuotta" ja että tuolloin hallinto oli jo harkinnut tämän tilanteen soveltamista Teruelin, Tarragonan, Castellónin, Valencian ja myös Cuencan alueisiin, joissa maquit toimivat.
"Maquin olemassaolo oikeutti sotatilan ylläpitämisen, mikä oikeutti sortotoimien kehittämisen", selittää Zaragozan yliopiston historian professori Irene Abad, joka toteaa, että "mitä pidempään sotatila jatkui, sitä enemmän se oikeutti sortotoimien ylläpitämisen sodan päätyttyä".
Ja mitä tarkoitti se, että sotatila oli tai ei ollut voimassa? "Se salli sotilasaseiden, kuten kranaatinheittimien ja tykistön, käytön ja ampumaryhmien käytön paikan päällä, vaikka Geneven yleissopimus kielsi tällaiset tappamiset vuodesta 1945 lähtien, kun oli antauduttu valkoisella lipulla", sanoo humanististen tieteiden tutkinnon suorittanut ja maquita tutkinut Ramiro Domínguez, joka lisää, että diktatuuri käytti näiden toimenpiteiden ja vuosina 1946-1959 voimassa olleen Ley de Fugas -lain yhdistelmää "saadakseen tietoja masiasten (maatilojen) asukkailta kiduttamalla ja uhkaamalla, että jos he eivät puhu, heidät voidaan ampua kuoliaaksi".
"Se ei ollut eikä voinut olla voimassa".
Francon hallituksen puheenjohtajavaltio antoi 7. huhtikuuta 1948 erikoisen asetuksen, jossa todettiin virallisesti, että sotatila, jonka eri divisioonien kenraalit olivat julistaneet heinäkuussa 1936 alueillaan, joilla ne olivat nousemassa, oli lakannut olemasta voimassa Espanjassa.
Oikeudellisesti katsottuna asetuksella, jolla on omat oikeudelliset seurauksensa, ratkaistaan Marokon ilmavyöhykkeellä, joka oli tuolloin Espanjan hallitsema, sijaitsevan sotilastuomioistuimen ja Tetouanissa sijaitsevan siviilituomioistuimen välinen kiista, sillä kumpikin niistä vaati itselleen, vaikkakin ristiriitaisin perustein, oikeutta asiassa, jossa useita sotilaita ja joitakin siviilejä tutkittiin useista ryöstöistä, jotka oli tehty jälkimmäisessä kaupungissa sijaitsevissa laitoksissa.
Sotilastuomari väitti, että hänen oli otettava asia käsiteltäväkseen, "koska se koski muun muassa sotilaiden alueilla, joilla on julistettu sotatila", ja sotilasjohto tuki tätä väitettä, kun taas siviilituomari väitti, että hän oli vastuussa tutkinnasta, "koska se ei koskenut sotatilassa olevia alueita".
Diktatuuri päätti yhtyä jälkimmäiseen, koska "päädyttiin siihen johtopäätökseen, että sotatila ei ollut eikä voinut olla voimassa vuosina 1936 ja 1937", koska "käskyt ja määräykset, joilla sotatila vahvistettiin" vuosina 1936 ja 1937, "ovat oikeudellisia määräyksiä, jotka siviililain viidennen pykälän mukaisesti kumotaan myöhemmillä käskyillä, ja että kaikki mainitut käskyt ja määräykset muuttavat käskyjen sisältöä yleisellä ja lopullisella tavalla".
Asetuksessa pidetään "mahdottomana" väittää, että tämä sotatilanne olisi virallisesti säilynyt, sillä "vapaussodan päättymisestä 1. huhtikuuta 1939 lähtien" francolaistoiminta "on sanellut erilaisia toimenpiteitä, joiden kaikkien tarkoituksena on ollut palauttaa oikeusvaltion periaate, joka on laajempi kuin sotatilanne", mukaan luettuna vuonna 1940 annettu asetus, jossa määrätään, että vankeja ja pidätettyjä kohdeltaessa "ei saa aiheuttaa suurempaa vahinkoa tai haittaa kuin mikä on välttämätöntä oikeudellisen tasapainon palauttamiseksi".
Kenraali Pizarron sota Teruelissa
Asetuksessa esitetyistä perusteluista huolimatta sotatila julistettiin kuitenkin muutamaa kuukautta myöhemmin, 31. heinäkuuta 1947, uudelleen Teruelin maakuntaan, jossa se pysyi voimassa vuoteen 1954 saakka kenraali Manuel Pizarro Cenjorin käskystä. Kenraali Manuel Pizarro Cenjor aloitti siviilikuvernöörin virassaan ja maquisin torjunnan varjolla raa'at tukahduttamistoimet myös siviiliväestöä vastaan.
"Maquit teki mahdolliseksi sallia tietynlaista väkivaltaa, joka ei muuten olisi ollut laillisesti oikeutettua. Se mahdollisti sen, että jokapäiväisistä toimista, joilla ei ollut mitään tekemistä yhteistyön kanssa, voitiin rangaista, jopa niin, että epäily maquis-sympatioista saattoi olla syynä pidätykseen ja tukahduttamiseen", Abad toteaa ja muistelee, kuinka "sotatila tuki francon diktatuurin käynnistämiä terrorimekanismeja". Se oli edelleen tilanne, joka takasi väkivallan".
Totuus on, että maquien toiminta, joka alkoi vuonna 1944 epäonnistuneesta hyökkäyksestä Espanjaan Aranin laakson kautta ja siirtyi vuoristoalueille kahden vuoden epävarman salaisen elämän ja epäonnistuneiden vallankumouksellisten unelmien jälkeen kaupungeissa, joiden asukkaat selviytyivät tietämättöminä heidän toiminnastaan, "ravisteli monia asioita", erityisesti liikenne- ja energiainfrastruktuurien sabotoinnin seurauksena, ja "synnytti paljon painetta", professori sanoo.
Tärkein näistä ryhmistä oli AGLA, Agrupación Guerrillera de Levante y Aragón, joka perustettiin vuonna 1946 Regajon luolassa Camarena de la Sierrassa, jossa oli 700 sissitaistelijaa ja yli tuhat jäsentä, jos mukaan lasketaan yhteydet ja tuki, ja jonka toiminta levisi koko Teruelin, Castellónin, Tarragonan, Valencian ja Cuencan alueelle, jotka olivat alueita, joihin Pizarron julistama sotatila vaikutti, selittää Domínguez.
"He polttivat 40 000 hehtaaria metsää".
"Pizarro laittoi Guardia Civilin pusikkoon jahtaamaan maquis-linkkejä, joille he välittivät tietoja ja toimittivat heille ruokaa, olivatpa he niitä tai eivät", Domínguez sanoo operaatiossa, johon kuului sotilasjoukkojen ja somatenien (parapoliisijärjestö) lähettäminen ja johon sisältyi "poltetun maan" toimia: "he polttivat 40 000 hehtaaria pusikkoa" hyökkäyksessä maquis-leiriin La Cenollerassa, hyökkäyksessä Pinar Ciego -leiriin Mosqueruelassa ja toisessa Cerro Morenossa. "Se oli törkeää", hän sanoo.
Sissit olivat menettämässä johtajia ja komentajia tämän painostuksen seurauksena. Ángel Fuertes, alias "El maestro de Agüero", kaatui tulitaistelussa Guardia Civilin kanssa toukokuussa 1948. Samana vuonna Valentín kaatui ensimmäisessä yhteenotossaan Teruelin vuoristossa. Seuraavana vuonna Santa Cruz de Moyassa, Cuencan kaupungissa Valencian ja Teruelin rajalla, yksitoista kahdestatoista komentajasta, jotka olivat hiljattain saapuneet Ranskasta järjestämään sissit uudelleen, kaatui hyökkäyksessä, johon osallistui tuhat siviilikaartilaista, sotilasta ja somatenia.
"Sissit kärsivät pahoja menetyksiä, ja vuonna 1951 PCE antoi evakuointikäskyn, ja 27 johtajaa lähti. Siihen mennessä oli jäljellä käytännössä vain muutama autonominen maquis, kuten Francisco Serrano Iranzo, alias 'El Pitarquino', ja Florencio Pla Messeguer, 'La Pastora'", selittää Domínguez, joka muistelee, kuinka "tuolloin sotatila rajoittui Guardia Civiliin, joka saattoi käyttää sotilasaseita".
El Pitarquino kuoli 2. elokuuta 1954 Masía Els Requersissa käydyn tulitaistelun jälkeen, kun taas La Pastora, salaperäinen hermafrodiittisissisotilas, onnistui pakenemaan Andorraan, jossa hän salakuljetti tupakkaa, kunnes toinen matutero ilmiantoi hänet vuonna 1960. Luovutettuaan hänet Andorran viranomaisille hän oli vangittuna Espanjassa vuoteen 1977 asti. "Voidaan sanoa, että Teruelissa, Castellónissa, Tarragonassa ja Cuencassa käytiin sotaa vuosina 1936-1939 ja 1947-1954", Domínguez sanoo.
