PP, johon kuuluu myös Alberto Núñez Feijóo, katsoo, että millään muulla puolueella ei ole oikeutusta johtaa maata, mikä vaarantaa vuoden 1978 järjestelmän tulevaisuuden. Katsomus Partido Popularin yksinoikeutuksesta hallita Espanjaa herättävät välttämättä henkiin Francon diktatuurin, josta Partido Popular polveutuu (puolueen perustajahahmoihin kuului muun muassa Francon diktatuurin propagandaministeri Manuel Fraga, asenteen siitä että vain heillä oli oikeutus (usein jumalaan vedoten) hallita Espanjaa.
Oppositiojohtaja Alberto Núñez Feijóon viimeaikaiset lausunnot ovat paljastaneet Espanjan demokraattisen järjestelmän ratkaisevan poliittisen voiman ideologiset avaimet enemmän kuin monet muut ennen ja jälkeen hänen tulonsa Partido Popularin johtoon. Partido Popular ei uudista oikeuslaitoksen yleisneuvostoa, sanoi Núñez Feijóo, "suojellakseen oikeutta" Pedro Sánchezin hallitukselta. Keskusteluohjelmista ja mielipideartikkeleista on odotettavissa vain vähän tai ei mitään muuta kuin ristikkäisiä syytöksiä siitä, kuka on vastuussa vuodesta 1993 lähtien havaitusta instituutioiden asteittaisesta heikkenemisestä. Oppositiojohtajan lausunnoissa paljastavinta ei kuitenkaan ole se, että hän väittää, että toimielimet ovat saavuttaneet peruuttamattoman rappeutumispisteen hallituksen väitetyn aggressiivisuuden vuoksi, mitä hänellä on oikeus ajatella, vaan se, että hän on päättänyt puolustaa toimielimiä rikkomalla niitä sääteleviä nykyisiä sääntöjä. Tämä ei ole vain yksi niistä monista tekosyistä, joihin kansanpuolue vetoaa varmistaakseen neuvoston uudistamisen estämisellä sen, mistä se syyttää hallitusta: neuvoston nykyisen kokoonpanon säilyttäminen sen vaikutusvallan alaisena, mikä on sen etujen kannalta suotuisampi kuin se, joka syntyisi uusien tuomareiden tulosta parlamentin enemmistön mukaisesti. Kun Núñez Feijóo ei noudata perustuslain mukaista valtuutusta neuvoston uudistamiseksi ja vakuuttaa tekevänsä niin oikeuslaitoksen suojelemiseksi, hän näyttää haluavan oikeuttaa eräänlaisen poikkeustoimenpiteen, jonka hän on itse julistanut ja jonka hän on itse toteuttanut. Miten muuten voisimme tulkita hänen ilmoitustaan, jonka mukaan hän on ottanut itselleen valtuudet, kuten sen, että hän voi sivuuttaa säännön sillä verukkeella, että hän suojelee järjestelmää, josta se on peräisin? Ja mitä meidän pitäisi lisäksi ajatella, kun hän ja hänen puolueensa syyllistyvät tietoisesti laiminlyönnillä ensimmäiseen hyökkäykseen oikeutta kuin instituutiota vastaan, hyökkäykseen, joka johtaa todellisiin tai oletettuihin hyökkäyksiin, joista hän tuomitsee hallitusta?
Núñez Feijóon lausuntoja oikeuslaitoksen yleisneuvostosta edelsivät muutamat muut lausunnot vain muutama viikko sitten, ja nämä lausunnot vahvistavat näkökulmasta katsottuna tarpeen tulkita viimeisimpiä lausuntoja. Tuolloin Núñez Feijóo syytti hallituksen puheenjohtajaa Pedro Sánchezia siitä, että hän oli rikkonut sosialistipuolueen ja kansanpuolueen tuolloin allekirjoittamaa perustuslaillista sopimusta. Jälleen kerran keskusteluohjelmat ja mielipideartikkelit käynnistivät jyrisevän koneistonsa, jossa keskusteltiin siitä, oliko presidentti Sánchez itse asiassa rikkonut sen vai ei. Mikään ei voita sitä, että poliittinen johtaja osoittaa kuuhun, jotta mielipidejournalismi, tämä mielipidejournalismi, saisi katsomaan sormea. Totuus on nimittäin se, että Núñez Feijóon osoittama kuu oli vähintäänkin anakronistinen kangastus, sillä sosialistipuolue ja kansanpuolue eivät koskaan allekirjoittaneet mitään perustuslaillista sopimusta, koska yksinkertaisesti kansanpuoluetta ei ollut olemassa silloin, kun perustuslaillinen sopimus allekirjoitettiin. Tuolloin poliittinen voima, josta tuli kansanpuolue, oli Alianza Popular. Tämä vivahde on tärkeä, koska toisin kuin sosialistipuolue, UCD tai kommunistipuolue, Alianza Popular ei päässyt sisäiseen sopimukseen kannastaan vuoden 1978 perustuslain hyväksymisestä järjestetyssä kansanäänestyksessä, joten sen oli myönnettävä kannattajilleen äänioikeus. Sektori, jota johtaa Manuel Fraga, joka on itse äänestäjä, puolusti "kyllä"-äänestystä. Toinen sektori kannatti äänestämästä pidättäytymistä ja toinen jopa ei-äänestystä. Paradoksaalista, jonka kanssa kansanpuolue on kamppaillut siitä lähtien, kun siitä tuli vaihtoehtoinen hallitus UCD:n romahdettua ja sosialistisen puolueen uuputtua 14 vuoden vallassaolon jälkeen, on se, että ne sektorit, jotka johtivat sen voittoon vuonna 1996, olivat samoja, jotka Alianza Popularista käsin kannattivat perustuslakia koskevassa kansanäänestyksessä ei-äänestystä ja äänestämättä jättämistä.
Ilman muuta, Siirtymä diktatuurista demokratiaan oli tilaisuus poliittisille johtajille tarkistaa kantoja he olivat pitäneet diktatuurin aikana, moittimatta itseään menneisyyden. Adolfo Suárezin kaltainen liikkeen pääsihteeri kehittyi siten kohti asemia, joissa hän saattoi kohdata Felipe Gonzálezin johtaman marxilaisuudesta luopuneen sosialistipuolueen ja Santiago Carrillon johtaman kommunistipuolueen, joka hyväksyi lipun ja monarkian. Se, mikä erottaa näiden johtajien yhteenkuuluvuuden Espanjan demokraattisen ratkaisun etsimisessä Alianza Popularin niiden osien asenteesta, jotka kannattivat perustuslakia koskevassa kansanäänestyksessä äänestämättä jättämistä tai äänestämättä jättämistä ja jotka, muuttuneina uudelleen kansanpuolueen taistelijoiksi, nousivat valtaan vuonna 1996, on se, että jälkimmäiset, toisin kuin siirtymäkauden päähenkilöt, eivät hylänneet kansanpuolueen ja Alianza Popularin toimintaa vaan pikemminkin muuttivat ne omaksi ohjelmakseen ja muotoilivat ne uudelleen.
Tarvitsee vain lukea José María Aznarin vuonna 1979 julkaisema artikkeli Unidad y grandeza ymmärtääkseen, että se, mitä kirjoittaja puolusti tuolloin, eli tarvetta rajoittaa poliittista moniarvoisuutta Espanjan kansakunnan nimissä, hän jatkoi puolustamista myöhemmin, mutta vaihtoi vain termin "kansakunta" perustuslakiin. Molemmissa tapauksissa ajatus pysyi samana: aivan kuten Espanjan kansakunnan innoittama politiikka voi olla vain yksi, yksi eikä mitään muuta, niin myös perustuslain innoittaman politiikan on oltava yksi ja ainoa. Erityisesti kansanpuolueen puolustama politiikka, politiikka, jonka innoittajina olivat johtajat, jotka samaistamalla Espanjan kansakunnan, heidän käsityksensä Espanjan kansakunnasta, vuoden 1978 perustuslakiin, muuttuivat siitä, että he esittivät itsensä moniarvoisuutta epäilevinä johtajina, "perustuslain patriootteina", perustuslaillisuuden kannattajina, siksi mitä he olivatkin.
Tämän pelkistävän synteesin perusteella, joka vääristi perustuslain kokonaisvaltaisen merkityksen, mikään hallitus, jota ei johda Partido Popular, ei voi olla legitiimi, kuten Núñez Feijóo on muistuttanut sosialistipuolueelle, joka otti viestikapulan Pablo Casadolta, joka puolestaan otti sen Mariano Rajoylta, kuten jälkimmäinen teki José María Aznarilta. Mikään muu politiikka kuin hänen politiikkansa ei myöskään voi olla oikeaa, moraalisesti hyväksyttävää tai edes hyvää tarkoittavaa, koska perustuslaillisuuden mukaan millään muulla puolueella kuin kansanpuolueella ei ole valtuuksia johtaa terrorismin vastaista taistelua, torjua irtautumispyrkimyksiä, hyväksyä talousarvioita tai säätää lakeja, jotka tarvittaessa julistetaan perustuslain mukaisiksi tai perustuslain vastaisiksi siinä tuomioistuimessa, jonka uudistamisen kansanpuolue estää suojellakseen itseään, kuten se sanoo. Mielipidejournalismi ei voinut jättää käyttämättä tilaisuutta esittää liioiteltuja valituksia demokratian loppumisesta maassamme niiden toimenpiteiden vuoksi, joilla hallitus, jota se vertaa Latinalaisen Amerikan diktatuureihin, yrittää reagoida enemmän, vähemmän tai ei lainkaan menestyksellä. Todellisuudessa ainoa hallitus, joka on pysynyt virassaan vuoden ja harjoitellut ja teoretisoinut siitä, miksi sen ei pitäisi alistua parlamentaariseen valvontaan, aivan kuten diktatuureissa on tehty, oli Partido Popularin hallitus, muistipa tämä mielipidejournalismi sitä tai ei. Tämän vuoksi olennaisin kysymys, joka on esitettävä kansanpuolueen puheenjohtajalle Alberto Núñez Feijóolle, ei ole se, aikooko hän uudistaa oikeuslaitoksen yleisneuvoston, koska hän ei aio sitä tehdä. Tärkein kysymys, kysymys, jonka vastauksesta riippuu tällä kertaa vuoden 1978 järjestelmän tulevaisuus, on se, pitääkö hän itsensä ja puolueensa ohjelman lisäksi mitä tahansa muuta puoluetta ja mitä tahansa muuta ohjelmaa, joka saa enemmistön, kelvollisena - tai oikeutettuna - Espanjan hallitukseen.
https://elpais.com/opinion/2022-12-15/quien-puede-gobernar-espana.html
