Me kaikki olemme Francolaisia (pidimme siitä tai emme).
Francon diktatuurin poliisin Sosiaalisen tutkimusprikaatin, joka tunnetaan paremmin nimellä Poliittis-sosiaalinen prikaati, jäsenet jäivät virkoihinsa demokratian saavuttua poliisiasemilleen, ja jotkut heistä saivat demokratian kunniamerkin palveluksistaan.
Eräänä perjantaina vapaamuurariuden ja kommunismin tukahduttamista käsittelevän erityistuomioistuimen tuomarit lähtivät kotiin, ja maanantaina he palasivat samoihin työhuoneisiinsa, mutta julkisivukuva oli järjestyksenvalvontatuomioistuimen sisäänkäynnillä. Toisena perjantaina samat tuomarit lähtivät viikonlopuksi ja maanantaina he palasivat toimistoihinsa, mutta Audiencia Nacionalin tuomareina. Brigada de Investigación Socialin (BSI), joka tunnetaan paremmin nimellä Brigada Político-Social (BPS), diktatuurin salainen poliittinen poliisi, jonka tehtävänä oli vainota ja tukahduttaa kaikki francon vastaiset oppositioliikkeet ja joka ensimmäisinä vuosinaan sai neuvoja Gestapon agenteilta, jäsenet pysyivät poliisiasemillaan, ja jotkut heistä saivat palveluksistaan demokratian kunniamerkkejä. Francon entiset ministerit organisoivat demokraattista oikeistoa; valtionpäämies oli se, jonka caudillo oli lapsesta asti valmistellut tällaiseen korkeaan virkaan; kuten Azaña sanoi Joaquín Costan vallankumouksesta ylhäältä käsin: vallankumous, joka jättää edeltävän valtion koskemattomaksi, on hyvin epävallankumouksellinen teko. Siksi espanjalainen konservatismi, joka on aina ollut seepian värittämä, patrimonialistisesta ja estrimonialistisesta valtiosta lähtöisin, otti Espanjan monimuotoisen todellisuuden vihamielisenä vastaan. Kaikki tämä oli seurausta Siirtymäkauden maksimista, joka koski siirtymistä laillisuudesta laillisuuteen, toisin sanoen, että kaiken, mikä oli olemassa, piti pysyä, mutta käärittynä vähemmän vakavan nimellisen todellisuuden koteloon.
Monet edistysmieliset ovat haluttomia uskomaan tätä todellisuutta, koska he jättävät huomiotta, joko tarkkaamattomuudesta tai muista syistä, että Suresnesin ja Carrillon monarkkisen käänteen jälkeen postfrankolaisuus vakiintui ainoaksi tosiasialliseksi ja perustuslailliseksi vaihtoehdoksi. Kaikki tämä, jotta emme voisi sanoa Byronin kanssa: koska ainakin menneisyys oli mennyttä. Tässä mielessä Emilio Silva, Historiallisen muistin palauttamista edistävän yhdistyksen perustaja, väittää, että francolaistuminen on olennainen osa poliittista kulttuuriamme siten, että kaikkien espanjalaisten olisi katsottava kuuluvansa sosiologiseen francolaistumiseen. Tällä tavoin tulisimme väistämättä siihen johtopäätökseen, että espanjalainen yhteiskunta kehittyy epätavallisen francolaisen demokratian puitteissa. Sebastiaan Faber, alankomaalainen hispanisti ja useiden sisällissotaa ja maanpakoa käsittelevien tutkimusten kirjoittaja, avaa kysymyksen suoraan toimittajille ja yliopiston professoreille. Otokseen kuuluu joitakin Espanjan lehdistön loistavimmista kolumnisteista, ja vallitsevana näkemyksenä on suuri erimielisyys demokratian suhtautumisesta lähimenneisyyteen. Useimmat haastatelluista korostivat siirtymävaiheen epäonnistumista, francon diktatuurin surullista selviytymistä ja sitä, että näissä olosuhteissa on mahdotonta luoda aitoa demokraattista kulttuuria.
Sen, minkä olisi pitänyt olla kriittinen välikausi, on tullut kulttuuristen ennakkoluulojen ja poissulkevien pöytäkirjojen vahvistaminen, jotka ovat peräisin francon diktatuurin kuolemasta, joka ei ole koskaan lopettanut kuolemaansa, ja siirtymästä, joka ei merkinnyt todellisen tosiasiallista vallan uudelleensuuntaamista, joka ”järjestäytyneen epäjärjestyksen” teesin avulla - ilmaisu on Mériméen - pyrkii tekemään epätasa-arvosta persoonatonta eli perustuslaillista tällä keinolla. Kyse on politiikan rakenteellisesta jäsentämisestä, joka kasaisi julkista elämää intohimoon asti. ”Seuratkaa rahaa” suositteli William Mark Felt (Syväkurkku) toimittajille Bob Woodwardille ja Carl Bernsteinille Watergate-tapauksessa; seuratkaa valtaa, olisi sanottava vuoden -78 hallinnosta.
Poliittisen teon rappeutuminen järjestelmän perustan olemukseksi tuottaa sen, mitä Aristoteles opetti meille todetessaan, että ne voimat - mutta ei periaatteet - jotka edistävät ja säilyttävät yhdessä elämää, ovat samat kuin ne, jotka voivat tuhota sen. Valtajärjestelmän ylläpitäminen, hallitsevien vähemmistöjen valta ja vaatimus julkisen elämän despotisoinnista ovat johtaneet siihen mahdottomaan ajelehtimiseen, että hallinto joutuu pysyvästi pakenemaan aikaa, vastuuta ja historiaa. Toisin sanoen niin sanottu siirtymäsopimus on supistunut kaikkein jyrkimpiin osatekijöihinsä, niihin, jotka muodostavat valtion perinnöllisen välimiesvallan, talous- ja rahoitusvallan sekä mediakoneiston, jonka ideologian ja etujen on välttämättä menestyttävä demokratiavajeessa ja vaikutusvallan ja päätöksentekovallan oligarkkisessa keskittymisessä.
Koko tämä asiayhteys ehdollistaa oikeiston uskomaan, ilman minkäänlaista intiimiä ehdollistumista tai henkistä varausta, kuten Carrero Blanco sanoi, että vuoden 78 poliittinen järjestelmä kuuluu sille, koska se on rakennettu ja suunniteltu sen kaikkein intiimeimpiä ideologisia ja tosiasiallista luonnetta vastaavaksi. Tämän vuoksi tulee aina olemaan niitä, jotka tulkitsevat oikeudenmukaisuuden ja järjestelmällisen laillisuuden olennaisen merkityksensä olevan konservatismin institutionaalisen ja sosiaalisen hegemonian aktiivinen edistäminen. Tämä on syynä niihin äärimmäisyyksiin, joihin oikeisto yrittää viedä Espanjan julkisen elämän aitaamisen. Uudistettu francolaisuus, johon mattovetoninen konservatismi on asennettu, käyttää koko autoritaarisen dialektiikan ja verbaalisen törkeyden arsenaaliaan parlamentaarisen enemmistön edessä, joka heijastaa hyvin erilaista Espanjaa kuin se, jonka seepiaoikeisto haluaa yhdistää uudelleen Plaza de Oriente -aukiolla. Sanchismon kumoaminen ei merkitse muuta kuin vaaliuurnien kumoamista, sillä ne muodostavat enemmistöt, jotka ovat vuoden 78 hallinnon uudistetun francon diktatuurin vastaisia. Autoritäärinen poliittinen ratkaisu edellyttää etukäteen välttämätöntä, vaikkakin olematonta kaaosta, jotta voidaan luoda fiktio maasta, joka olisi dystopia sille todelliselle Espanjalle, jonka oikeisto kieltää. PP:n ja VOX:n kiihkeä ja kohtuuton taistelutahto on avaamassa Espanjan julkiseen elämään ja yhteiskuntaan katkeamatonta tietä Espanjan julkisessa elämässä ja yhteiskunnassa ennakoimattomin seurauksin. Maan demokraattisen moniarvoisuuden varaukseton vastustaminen, poliittisen vastustajan väkivaltainen kieltäminen, ideologinen kanta ainoana mahdollisena, ovat keskeisiä elementtejä skenaarioissa, joissa demokratia on mahdoton toteuttaa.
