Voxin Abascal asettaa itsensä eristykseen, jota PP ei koskaan asettanut hänelle.
Espanjassa ja EU:ssa kaksin kertaisesti heiluva Vox vapautuu siteistään ja yrittää ratsastaa Euroopan muukalaisvihamielisimmän ja epäpoliittisimman äärioikeiston aallolla.
Joulukuun 2. päivän 2018 iltana Juan Manuel Moreno ilmestyi Andalusian PP:n päämajaan hymy korvasta korvaan ja voittaja-asennossa. Hänen puolueensa oli menettänyt aluevaaleissa 20 prosenttia kansanedustajistaan, 26:een, Ciudadanos puhalsi niskaan (21) ja PSOE oli selvästi voittanut (33). Miksi siis niin paljon iloa? Koska Moreno otti itsestäänselvyytenä vielä samana iltana, ilman mitään harkintaa puolue-elimissä, Voxin 12 ääntä presidentiksi presidentiksi sijoittamiseksi. Kukaan ei yskinytkään PP:ssä, joka otti uuden tulokkaan (Vox) vastaan luonnollisena kumppanina. Suunnitellun käsikirjoituksen mukaisesti Moreno teki sopimuksen Voxin kanssa, vannoi virkavalansa ja siitä lähtien molemmat puolueet ovat järjestelmällisesti allekirjoittaneet sopimuksia.
Tämä on Espanjan äärioikeiston erikoisuus: se ei ole koskaan kärsinyt cordon sanitairesta (poliittisesta eristyksestä). PP teki sen kanssa sopimuksen heti alusta alkaen, antoi sille valtaa ja legitimiteettiä ja asettui siten sisarpuolueidensa marginaaliin maissa, joilla on erilaiset perinteet mutta yhteinen antifasistinen perimätieto. Paradoksaalista kyllä, Vox on nyt puolue, joka luopuu suuresta osasta tätä etuoikeutta, kun se on eronnut PP:stä viidessä itsenäisessä hallituksessa. Tällä manööverillä haetaan suurempaa liikkumavapautta, jotta voidaan pelata antipolitiikka- ja muukalaisvihakorttia, kasvupolkuja, joiden varaan äärioikeisto panostaa - hyvällä menestyksellä - kaikkialla Euroopassa aallokossa, jota Abascal ja hänen seuraajansa eivät ole vielä pystyneet ratsastamaan.
Kesäkuun Euroopan parlamentin vaalit osoittivat Voxille, että maahanmuuttovastainen kansallismielisyys yhdistettynä koko poliittisen instituution, ei vain vasemmiston, hylkäämiseen, on varma tie sen poliittisen virtauksen nousuun. Tätä kaavaa ei kuitenkaan ole helppo käyttää PP:n, systeemipuolueen, nuorempana kumppanina viidessä autonomisella alueella. Juuri tässä ristiriidassa on Alvise Pérezin uusi äärioikeistolainen voima, joka esittää Voxin olevan osa samaa "puoluekratiaa" kuin PP ja PSOE ja joka käyttää vielä Abascalin diskurssia ylimielisempää puhetta - se lupaa panna presidentin vankilaan -, joka on vielä epäpoliittisempi ja populistisempi, vielä kiihkeämpi EU:ta vastaan, vielä muukalaisvihamielisempi ja puhtaasti salaliittolaisempi. Politiikka: cordon sanitairen (eristämisen) puuttuminen antoi Voxille varhaisen pääsyn virallisiin toimistotiloihin, mutta samalla se joutui pian epäilemään, että siitä oli tullut pelkurimainen äärioikeisto.
Vox on reagoinut syytöksiin olla "myyty puolue", mikä on tyypillistä samasta äänestäjäkunnasta kilpaileville ryhmittymille, "jäljittelemällä" uuden "kääpiön käyttäytymistä sen oikealla puolella", toteaa Steven Forti, äärioikeisto 2.0 -kirjan kirjoittaja. Tällainen reaktio ennakoi poliittisen kiistan entistäkin raaempaa kärjistymistä shakkilaudan tässä päässä, jossa tyytymättömyyden ja vihan hyväksikäyttö on avainasemassa ja jossa köyhä maahanmuuttaja on syntipukki. "Ensin PP meni äärioikeistoon pysäyttääkseen Voxin, mutta turhaan. Nyt Vox radikalisoituu entisestään pysäyttääkseen Alvisen. Katsotaan, mihin tämä dynamiikka johtaa", Forti huomauttaa.
Irtautuminen PP:stä on osa laajempaa koreografiaa, johon kuuluu Voxin horjuminen EU:ssa, johon liittyy myös luopuminen esiintymästä edustuskelpoisena äärioikeistona ja joka paljastaa pyrkimyksen hyödyntää sosiaalista ahdistusta politiikan vastaisista kannoista. Puolue on eronnut Euroopan konservatiivien ja reformistien ryhmästä, luopunut Giorgia Melonin Italian veljistä ja liittynyt Patriootit Euroopan puolesta -kerhoon, jota sponsoroi Abascalin suuren ideologisen viitekehyksen, unkarilaisen Viktor Orbánin, ja jonka tärkein voima on Marine Le Penin Kansallinen ralli (RN). Tämä joukkueen vaihtaminen etäännyttää Voxin mahdollisesta sopimuksesta Euroopan kansanpuolueen kanssa. Toisin sanoen jo ennen autonomista repeytymistään PP:n kanssa Espanjassa Vox oli jo asettunut EU:n cordon sanitairen (eristyksen) toiselle puolelle, jossa EU:n jo ennestään ankaran maahanmuuttopolitiikan hylkääminen on sotaisampaa kuin EU-sopimukseen osallistuvan Melonin.
Felipe González Santos, äärioikeistolaisten suhteita tutkiva tutkija Babeș-Bolyai-yliopistossa Cluj-Napocassa Romaniassa, sijoittaa molemmat Vox-liikkeet samaan keskipakoiseen ja radikalisoituneeseen logiikkaan, vaikka laukaisevat tekijät ovat olleet erilaisia. Espanjan hajaannus johtuu hänen mukaansa pääasiassa Alvisen "painostuksesta". Hänen mielestään eurooppalaisen ryhmän vaihtuminen vastaa haluun siirtää Voxin sijaintia Donald Trumpin mahdollista marraskuun voittoa silmällä pitäen. "Jos näin tapahtuu, Orbán saa etusijan suhteissa Yhdysvaltoihin EU:n sisällä, ja Vox hyötyy", hän huomauttaa. Kansainvälisten suhteiden analyytikko Pablo del Amo on samaa mieltä: Trumpin mahdollinen paluu Valkoiseen taloon selittää Abascalin manööverin, joka jakaa Euroopan äärioikeistoon syvälle juurtuneen ajatuksen siitä, että "viha" Brysselin strategiasta Ukrainan sodan suhteen kasvaa koko EU:ssa ja Trumpin tehtävänä on ruokkia sitä. Jos näin tapahtuu, hän saa Voxin kiinni oikeassa paikassa hyödyntääkseen sitä, tulkitsee tämä asiantuntija.
Sekä Espanjassa että EU:ssa Vox on siis siirtymässä ja etsimässä myötätuulta levottomuuksista, joiden se ennakoi karkaavan yhä enemmän käsistä, suunnatakseen ne maahanmuuttajia ja kaikkea "poliittiseksi eliitiksi" luokiteltavaa vastaan, niin Espanjassa kuin Brysselissä. Se on Voxin kaksinkertainen veto siitä, että kaikki menee pieleen, ja se toimii sitä paremmin, mitä pahemmaksi asiat menevät. Tässä kiihdyttävässä asemassa on kongressin kolmas puolue ja Alberto Núñez Feijóon mahdollinen kumppani presidentiksi.
Alueellisesta repeämästä huolimatta PP on edelleen sidoksissa Voxiin. Ei vain siksi, että kuntapuolueiden sopimukset ovat edelleen voimassa, tai siksi, että PP on riippuvainen Voxista hyväksyessään lakeja alueilla, joilla sillä ei ole enemmistöä, tai siksi, että se näyttää edelleen olevan sen ainoa mahdollinen liittolainen hallitukseen pääsemiseksi. Gómez Santos selittää, että PP on itse yrittänyt vuosia esittää äärioikeistoa "legitiiminä" vaihtoehtona, ja tämä ajatus on tarttunut osaan sen omasta äänestäjäkunnasta. Kysymys kuuluukin, näkeekö Feijóo nyt Abascalin liikkeen mahdollisuutena kasvaa keskustan suuntaan vai tuleeko hän peittämään oikeaa kylkeään. Maahanmuuttokeskustelu, joka oli jo aiemmin Euroopan politiikan suuri kysymys ja on nyt tulossa myös Espanjan politiikkaan, tarjoaa tilaisuuden tarkistaa tämä.
