Kun Gregorio Martínez heräsi levottomien unien jälkeen, hän löysi itsensä sängystään muuttuneena inhottavaksi kovakuoriaiseksi. Oli aika äänestää eurovaaleissa, mutta hän ei silti pystynyt liikkumaan mennäkseen äänestämään. Kaikki hänen ympärillään oli tuttua, sänky, huone, ikkunoista tuleva valo. Mutta hänen ruumiinsa näytti ottaneen hirvittävän hyönteisen kuoren.
Näin kävi myös Kafkan Metamorfoosissa. Kannattaa ajatella.
Aikoinaan upea citoyen (kansalainen ranskaksi) tuskin tunnisti itseään tässä kammottavassa olennossa. ”Mitä tapahtuisi, hän ajatteli, jos nukkuisin vähän pidempään ja unohtaisin kaiken tämän hölynpölyn?” Mahdotonta. Eurooppa, tuo chimera, jolle hän oli omistanut kaikki harhakuvitelmansa, ei lähtenyt hänen mielestään. Hän ei voinut lopettaa kansalaisvelvollisuutensa täyttämistä. Ja yhtäkkiä hän huomasi kauhistuneena, että tuo siunattu nimi, Eurooppa, oli sekoittunut toiseen, ainoaan, joka oli ollut läsnä koko kampanjan ajan: Begoña Gómeziin! Mitään muuta ei mainittu, hän muisteli, kun hän yritti tutustua uusiin, hyppiviin jalkoihinsa.
Hän jatkoi miettimistä. Miten on mahdollista toteuttaa eurooppalainen unelma, jos katsomme muualle, kun on kyse sen levittämisestä ja sen muuttamisesta konkreettisiksi ehdotuksiksi? Euroopalla ei ole väliä, millään muulla ei ole väliä kuin meille suotuisalla lopputuloksella. Eurooppa-hankkeessa ei tapahdu edistystä, jos sitä ei selitetä, jos emme ponnistele esittääksemme vaihtoehtoja, joita voidaan sitten arvostella ja joiden perusteella voimme valita parhaaksi katsomamme vaihtoehdon. Feijóon osalta olemme kuitenkin havainneet, että hänen argumenttinsa ei ole muuta kuin pakkomielle Sáncheziin. Hän on kiintopiste. Hänen monoteemansa lisäksi ei ole mitään muuta keskustelua tai ohjelmaa. Ei kansallisessa eikä eurooppalaisessa politiikassa. Tämä ja hänen taipumuksensa tehdä virheitä ovat tehneet hänestä yhden huonoimmista kampanjapäälliköistä kautta aikojen. Hän lopettaa ne aina huomattavasti huonommin kuin aloittaa ne. Toisella puolella asiat eivät ole yhtään paremmin.
Sánchez on jo vuosia huomannut, että vastakkainasettelu on kannattavampaa; pelon lietsominen vastustajan voittoa vastaan on strategia, joka kannattaa. Kaikki muu on turhaa. Käsittämätöntä oli, että hän joutuisi oikeusvaltion vainon kohteeksi, että hän sortuisi eräänlaiseen uhrin asemaan syvän valtion edessä ja pyrkisi jälleen kerran puolustautumaan syleilemällä kansaa uudella epistolalla. Kaikkein pahinta on tietysti se, että oikeusvaltiollamme oli tuomari Peinadon kasvot, holtittomuuden perikuva.
Mitä enemmän Gregorio ajatteli kampanjaa, sitä vaikeammaksi hänen oli vaikea hallita paisuvaa kehoaan. Yhtäkkiä hänelle kuitenkin valkeni, että kaikki, mitä hän oli nähnyt, oli pelkkää teeskentelyä: eivätkö kansanpuolue ja sosialistit päädy vaalien jälkeen syleilemään toisiaan Euroopan parlamentissa? Miksi siis kaikki tämä poseeraus? Jos Euroopan kannalta on huono asia, että äärioikeisto saa jalansijaa Euroopassa, sanokaa se - molemmin puolin - ja jatkakaa ohjelmanne selittämistä.
Tuolloin Gregorio tajusi, miksi hän tunsi itsensä niin syvästi vieraantuneeksi omasta kehostaan. Hän kuului niihin, jotka järjestelmällinen vastakkainasettelu oli ajanut ulos, niihin, jotka olivat immuuneja jommankumman puolen hylkäämiselle ja puoluekantojen rationalisoiville narratiiveille; niihin, jotka tavoittelivat rationaalista, dialogista politiikkaa ja nauttivat eriävien mielipiteiden maailmasta. Hän hyppäsi sängystä ja sanoi itselleen: ”Koska minusta on tullut ötökkä, äänestän PACMAa, ainoaa, joka suojelee kaikkia eläinlajeja”.
https://elpais.com/opinion/2024-06-09/kafka-en-nuestra-campana-europea.html
