Pedro Sánchezin puhe Euroopan parlamentissa 13. joulukuuta ja hänen ja Euroopan kansanpuolueen puheenjohtajan, saksalaisen kristillisdemokraattien Euroopan parlamentin jäsenen Manfred Weberin sanallinen kiista armahduslaista ja siitä, onko "ääripäiden" kanssa sopiminen tarkoituksenmukaista vai ei, paljastivat syvällisen näkemyseron, joka ulottuu nykyistä keskustelua laajemmalle. Heinäkuun 2023 vaalien jälkeen useat saksalaiset poliittiset kommentaattorit ja eri tiedotusvälineiden kirjeenvaihtajat ovat ilmaisseet hämmennyksensä asiasta, joka on ollut heidän maassaan normaalia jo useiden vuosikymmenten ajan: suuren koalitiohallituksen muodostaminen poliittisen järjestelmän kahden keskeisen puolueen, sosialidemokraattien ja kristillisdemokraattien, välille, kun parlamentaarinen aritmetiikka ei salli konservatiivisten vaihtoehtojen rakentamista liberaalien kanssa tai sosialidemokraattien rakentamista ekologisten ja liberaalien kanssa. Lisäksi osavaltioiden eri aluehallituksissa on erilaisia yhdistelmiä: Jamaika (kristillisdemokraatit, liberaalit ja ympäristöaktivistit), liikennevalo (ympäristöaktivistit, sosiaalidemokraatit ja liberaalit), Kenia (sosiaalidemokraatit, kristillisdemokraatit ja ympäristöaktivistit)...
Teoriassa sekä Die Linke, puolue, joka on osittain perinyt entisen DDR:n yhtenäisen sosialistisen puolueen, että radikaali oikeisto (Vaihtoehto Saksalle, AfD) on jätetty näiden koalitioiden ulkopuolelle, vaikka poikkeuksia on ollut. Kristillisdemokraattinen oikeisto (CDU ja sen liittolaispuolue, Baijerin kristillissosialistit CSU) joutuu kamppailemaan sen välillä, tekeekö se sopimuksen äärioikeiston kanssa vai sulkeeko se sen ulkopuolelle, sillä vaarana on, että se saa protestiääniä.
Siksi Saksa on usein suhtautunut yllättyneenä siihen, että PSOE ja sen johtaja ovat jättäneet huomiotta Núñez Feijoon PP:n ja joidenkin hänen oman puolueensa veteraanien kehotukset muodostaa suuri koalitiohallitus. Miten on mahdollista, että jos mielipidemittaukset suosivat kahta suurta puoluetta Voxin ja Sumarin kustannuksella, mutta osittain myös Katalonian itsenäisten puolueiden kustannuksella, Sánchez haluaa mieluummin tehdä sopimuksen aluepuolueiden salaatin kanssa, johon kuuluu myös karkuri Puigdemont?
Reaktiot ovat usein olleet pinnallisia, ja ne ovat olleet kaikuja Sánchezin mediakampanjoista. Usein on korostettu Espanjan presidentin liiallista vallanhimoa, joka ei kykene asettamaan maan yleistä etua ja vakautta vallanhimon edelle. On kuitenkin syytä palauttaa mieleen joitakin välittömiä eroja Saksan ja Espanjan tilanteiden välillä. Ensinnäkin PP:n aggressiivinen vaalikampanja, joka perustui kuvitteellisen rakennelman, Sanchismiin, hylkäämiseen ja jota vaivasivat aliarvostelu. Tyyliä, jota kansanjohtaja viljeli jo Galician aikoina - vuoden 2005 alueellinen kampanja sisälsi liioittelua ja huijauksia ystävällismielisten tiedotusvälineiden tuella - ja jolla on ennakkotapauksia sekä vuosien 1993 ja 1996 Váyase, señor González -kampanjoissa että vuosien 2008 ja 2011 Zapaterismin vastaisessa kampanjassa. Se kuitenkin heikentää siltoja myöhemmälle ymmärrykselle, vaikka sovellettaisiin Churchillin poliitikoille suosittelemaa ruokavaliota, jossa poliitikkojen on nieltävä omat sanansa. Toiseksi, osittain vasemmalle tai keskusta-vasemmistolle suuntautuneiden valtiotasoa alempana olevien nationalismien vaalikannatus ja institutionaalinen vahvuus luo suotuisan maaperän yhteisymmärrykselle sellaisten poliittisten kulttuurien välillä, joilla on paljon yhteistä ja joilla on samanlainen suhtautuminen lähimenneisyyteen. Kansalliseen yhtenäisyyteen ja valtion koskemattomuuteen vetoaminen separatismin edessä muistuttaa vielä liikaa menneistä ajoista, ja se on toiminut vain poikkeuksellisissa olosuhteissa: Baskimaa terroristisen väkivallan ja Abertzale-rintaman aikana sekä välitön vastaus Katalonian kansallismieliseen haasteeseen vuonna 2017. Kolmanneksi, olivatpa Podemosin ja muiden voimien ulkoiset ystävyyssuhteet kuinka kyseenalaisia tahansa, niitä ei voi verrata - osittain - diktatuurin ainoan puolueen seuraajapuolueeseen, kuten Saksan tapauksessa.
Edellä mainittujen seikkojen lisäksi on muitakin perustavanlaatuisia eroja, joiden vuoksi PP:n ja PSOE:n välistä suurta koalitiohallitusta on vaikea kuvitella. Osittain ne liittyvät historiaan ja vuosien 1936-39 sisällissodan ja Francon menneisyyden muiston hallintaan.
Ensinnäkin PP:n laajojen osien sisäinen torjunta demokraattista muistia koskevaa politiikkaa kohtaan sekä diktatuurin kriittisen muistin omaksuminen välineenä Espanjan demokratian laadun parantamiseksi. Tätä ei Saksassa kyseenalaista CDU eikä CSU, eikä edes (ainakaan eksplisiittisesti) AfD. Espanjan oikeisto on jo vuosikymmeniä korostanut siirtymäkauden aikana solmitun unohtamissopimuksen hyvyyttä, vuoden 1978 perustuslain koskemattomuutta ja "kuolleiden kaivamisen" hankaluutta. Se näkee kaikessa symbolisen hyvityksen politiikassa revanchismin siemeniä.
Espanjassa ei ollut mitään sodanjälkeisen antifasistisen konsensuksen kaltaista, joka omien etujensa unohtamisella myötävaikutti useiden sodanjälkeisten valtioiden, myös Länsi-Saksan, kansallisten legitimiteettien ja poliittisten järjestelmien jälleenrakentamiseen sopimalla hyvinvointivaltion rakentamisesta. CDU:n tai liberaalin FDP:n perustajat eivät tulleet natsismista, vaikka niiden johtoon kuului entisiä natseja. Espanjassa ei olisi voinut olla, koska liberaalikonservatiivisen oikeiston juuret voidaan jäljittää itse diktatuuriin: seitsemän entistä francolaista ministeriä, seitsemän heistä, perusti Alianza Popularin, PP:n edeltäjän, vielä francolaisten Cortesin prokuraattorien ryhmänä. Vain kourallinen kristillisdemokraatteja, kuten Óscar Alzaga muistuttaa, tuli Francon vastaisesta oppositiosta. Francon diktatuurin johdonmukainen tuomitseminen näyttää Espanjan oikeiston mielestä kyseenalaistavan sen alkuperän oikeutuksen, jopa nuorimpien keskuudessa.
Toiseksi, ja tämä liittyy edellä mainittuun, PP:n laajojen osien voimakas vastahakoisuus nähdä Voxia vaarana demokraattiselle järjestelmälle, joka on jotain muuta kuin karkuun lähtenyt ja hieman huligaani poika, joka on noussut sen sisälmyksistä ja joka palaa joskus takaisin laumaan, kun se puhdistaa uusfalangistiset ja uuskatoliset ulosteet. Jonkin verran äänekkäästi espanjalaista isänmaallisuuttaan ilmaisevat, mutta eivät heiluttele perustuslakia edeltäviä lippuja - vaikka Ferrazin mielenosoituksissa ne nousivat jälleen esiin katakombeista - ja julistavat lojaalisuuttaan perustuslaille. Äärioikeistolaisia, uusfasisteja...? Ei, vaan harhaanjohdettuja isänmaanystäviä, hieman eksentrisiä, homofobisia ja anti-feministisiä. Ja loppujen lopuksi he ajattelevat jotakin samanlaista isänmaan koskemattomuudesta, sisällissodasta ja Francolaisuudesta. Sitä vastoin kristillisdemokraattien ja liberaalien suhtautuminen Saksan radikaalioikeistoon on ollut paljon johdonmukaisempaa demokraattisten arvojen, suvaitsevaisuuden ja moniarvoisuuden puolustamisen kannalta.
Kolmanneksi kansallisen kysymyksen monimutkaisuus. Lukuun ottamatta Schleswig-Holsteinin tanskalaisten puoluetta ja Baijerin CSU:n satunnaisia päähänpistoja, Saksan SPD:llä ja CDU:lla ei ole näin vastakkaisia näkemyksiä siitä, mitä heidän kansakuntansa on. Ne valitsevat huomaamattoman, hienovaraisen, eurooppalaisuuden ja perustuslaillisen isänmaallisuuden, jossa olennaista ei ole perustuslakiteksti sen kirjaimellisessa merkityksessä vaan siihen liittyvät arvot. Espanjassa PSOE:n jäsenistöön kuuluu puolestaan varmasti mielipiteitä ja tunteita, jotka muistuttavat enemmän PP:n maltillista autonomiaa, mutta myös Katalonian autonomista PSC:tä, mutta myös federalistisia ryhmiä (galicialaiset, valencialaiset, baskit...), jotka ovat sitoutuneet moniarvoiseen, hajautettuun ja kenties federalistiseen Espanjaan. PP:n joidenkin sektoreiden ennakoiva autonomia on menneisyyttä. PP:n ja PSOE:n välisen espanjalaisen moniarvoisuuden käsittelystä sopiminen vaikuttaa mahdottomalta tehtävältä, joka rikkoisi niiden sisäiset saumat.
Se vaikuttaa itsestään selvältä, mutta se on syytä toistaa. Espanja ei ole Saksa. Eikä Ranska eikä Italia. Omien linssien soveltaminen monimutkaisempiin ja erilaisempiin todellisuuksiin edellyttää etukäteen tehtävää uppoutumista ja ymmärtämistä.
https://elpais.com/opinion/2023-12-22/gran-coalicion-espana-no-es-alemania.html
