Kansalaiskasvatus, keskeneräinen asia Espanjassa Tuoreen kansainvälisen arvioinnin tulokset antavat huolestuttavan kuvan ESO-opiskelijoiden kansalaiskasvatusta koskevista tiedoista
Euroopan unioni on 1990-luvun lopusta lähtien suositellut jäsenvaltioilleen, että ne sisällyttäisivät kansalaiskasvatuksen koulujen opetussuunnitelmiin. Demokraattisten yhteiskuntien puitteissa kansalaiskasvatus voidaan määritellä "demokraattisen kansalaisuuden oppimiseen johtavien kasvatuskäytäntöjen kokonaisuudeksi" (ks. tästä).
Länsimaisissa demokratioissa vallitseva huoli nuorten vähäisestä osallistumisesta politiikkaan - erityisesti äänestämällä ja muilla perinteisillä tavoilla - ja yleisesti ottaen kansalaisvaikuttamisen oletetut hyödyt demokratialle selittävät, miksi yhteisön toimielimet korostavat kansalaiskasvatuksen merkitystä. Vaikka asia onkin tärkeä, se on kuitenkin asia, joka on maassamme yleensä tiedotusvälineiden ja poliittisen asialistan syrjässä. Ja kun näin ei ole, se johtuu siitä aiheutuvasta kiistasta ja poliittisesta taistelusta.Vaikka viimeisin PISA-raportti onkin jäänyt viimeisimmän PISA-raportin varjoon, alan tärkeimmän kansainvälisen tutkimuksen - International Civic and Citizenship Education Study (ICCS) - tulosten äskettäinen julkaiseminen tarjoaa tilaisuuden saada uutta näkyvyyttä. Hyödynnän tätä ajankohtaista seikkaa pohdiskellakseni kahta Espanjan koulutusjärjestelmän kohtaamaa haastetta tällä alalla ja tukeudun ajatuksiin, joita olen kehittänyt aiemmassa artikkelissa.
Ensimmäinen näistä haasteista on nimenomaan tieteellinen. Espanjassa meillä on hyvin vähän empiiristä tietoa nuorten kansalaiskasvatuksesta ja koulujen roolista siinä, jos sitä verrataan muiden ympäristömme maiden tietoihin. Tämän vuoksi on mahdotonta tunnistaa tarkasti koulutustarpeita ja näin ollen suunnitella tieteellisesti perusteltuja toimenpiteitä kansalaiskasvatuksen parantamiseksi. Tältä osin on myönteistä, että maamme osallistuu ICCS:n viimeisimpään painokseen (2022), johon se oli aiemmin osallistunut vain vuonna 2009. Olisi toivottavaa, että sekä uusi että tulevat kansalliset hallitukset sitoutuisivat poliittisesta vakaumuksestaan riippumatta jatkamaan osallistumistaan tähän kansainväliseen arviointiin ajan myötä, sillä vain siten voimme vertailla espanjalaisten nuorten kansalaiskasvatuksen kehitystä.
Ensimmäinen näistä haasteista on nimenomaan tieteellinen. Espanjassa meillä on hyvin vähän empiiristä tietoa nuorten kansalaiskasvatuksesta ja koulujen roolista siinä, jos sitä verrataan muiden ympäristömme maiden tietoihin. Tämän vuoksi on mahdotonta tunnistaa tarkasti koulutustarpeita ja näin ollen suunnitella tieteellisesti perusteltuja toimenpiteitä kansalaiskasvatuksen parantamiseksi. Tältä osin on myönteistä, että maamme osallistuu ICCS:n viimeisimpään painokseen (2022), johon se oli aiemmin osallistunut vain vuonna 2009. Olisi toivottavaa, että sekä uusi että tulevat kansalliset hallitukset sitoutuisivat poliittisesta vakaumuksestaan riippumatta jatkamaan osallistumistaan tähän kansainväliseen arviointiin ajan myötä, sillä vain siten voimme vertailla espanjalaisten nuorten kansalaiskasvatuksen kehitystä.
Toinen haaste on poliittinen. Vaikka meillä on jo monta vuotta kokemusta demokratiasta, ja kuten muissakin koulutusjärjestelmämme järjestämiseen liittyvissä tärkeissä kysymyksissä, poliittista yhteisymmärrystä siitä, miten kansalaiskasvatus sisällytetään koulujen opetussuunnitelmaan, ei ole vieläkään saavutettu.
Kansalaiskasvatus on Espanjassa sekä poliittisen että yhteiskunnallisen kiistan kohteena. Vastustus, jonka aiheutti kansalaiskasvatuksen ja ihmisoikeuksien opetuksen sisällyttäminen pakolliseksi oppiaineeksi LOE:hen (2006), on varmasti näkyvin esimerkki, mutta se ei ole ainoa eikä viimeisin. Rajoyn hallituksen poistettua sen LOMCE:stä Pedro Sánchezin johtama ensimmäinen koalitiohallitus otti sen takaisin LOMLOE:n hyväksynnällä, tällä kertaa nimellä Kansalaiskasvatus ja eettiset arvot. Sen kulku riippuu kuitenkin jälleen tulevien hallitusten poliittisista linjauksista, sillä suurin oppositiopuolue on ilmaissut aikovansa kumota sen, jos se pääsee valtaan.
Kansalaiskasvatus on Espanjassa sekä poliittisen että yhteiskunnallisen kiistan kohteena. Vastustus, jonka aiheutti kansalaiskasvatuksen ja ihmisoikeuksien opetuksen sisällyttäminen pakolliseksi oppiaineeksi LOE:hen (2006), on varmasti näkyvin esimerkki, mutta se ei ole ainoa eikä viimeisin. Rajoyn hallituksen poistettua sen LOMCE:stä Pedro Sánchezin johtama ensimmäinen koalitiohallitus otti sen takaisin LOMLOE:n hyväksynnällä, tällä kertaa nimellä Kansalaiskasvatus ja eettiset arvot. Sen kulku riippuu kuitenkin jälleen tulevien hallitusten poliittisista linjauksista, sillä suurin oppositiopuolue on ilmaissut aikovansa kumota sen, jos se pääsee valtaan.
Tietyille yhteiskuntaryhmille kansalaiskasvatuksen sisällyttäminen oppiaineeksi (varsinkin jos se on pakollinen) merkitsee puuttumista siihen, mitä he pitävät perheiden vapautena valita, millaista moraalikasvatusta heidän lapsilleen annetaan. Lisäksi osa väestöstä pitää oppiainetta indoktrinaation välineenä, ja tämä keskustelu on voimistunut VOX:n nousun jälkeen. Tässä mielessä suurimpien poliittisten puolueiden haasteena on siis etsiä ja löytää sellainen vähimmäissopimus, jossa kansalaiskasvatusta ei nähdä millään näistä tavoista; tila, jossa ne ymmärtävät ja saavat kansalaiset ymmärtämään sen mahdollisuudet sosiaalisen rinnakkaiselon mekanismina ja demokratian parantamisen ja vahvistamisen välineenä.
Tämä haaste kuulostaa utopistiselta, kun otetaan huomioon voimakas poliittinen vastakkainasettelu ja kasvava ideologinen ja sosiaalinen polarisoituminen, mutta emme saa jättää sitä huomiotta. Miten ja mistä voimme sitten löytää tämän tilaa yhteisymmärrykselle? Ehdotan kahta tapaa, jotka eivät sulje toisiaan pois. Ensimmäinen - ilmeisin ja käytetyin - on se, että nämä opetukset artikuloidaan sellaisten arvojen ja ihanteiden ympärille, jotka ovat laajalti jaettuja, perustavanlaatuisia tai jotka liittyvät selvästi yhteiskuntamalliimme (muun muassa demokraattiset arvot tai ihmisoikeuksien yleismaailmalliseen julistukseen sisältyvät arvot). Toinen - vielä hyödyntämätön - on se, että näille opetuksille annetaan moraalisen ulottuvuuden lisäksi (ja ne kuuluvat siten etiikan alaan) myös pitkälti tieteellinen ulottuvuus. Miten? Ensinnäkin sisällyttämällä niihin valtiotieteestä ja sosiologiasta saatua tietoa, joka auttaa ymmärtämään demokraattisten yhteiskuntien ja instituutioiden toimintaa ja kansalaisuuden roolia niissä. Toisaalta esittämällä tämä tieto sellaisena kuin se on: tieteellisen työn tuloksena tai normatiivisena tietona.
Toisen vaihtoehdon toivottavuutta vahvistavat entisestään eräät vuoden 2022 ICCS:n tulokset, jotka saatiin keskiasteen opettajille ja opiskelijoille tehdyistä tutkimuksista. Ne antavat huolestuttavan kuvan tämäntyyppisestä tietämyksestä. Esimerkiksi vain 38 prosenttia espanjalaisista oppilaista sanoo oppineensa käyttämään äänioikeuttaan paikallisissa tai kansallisissa vaaleissa, kun kaikkien osallistujamaiden vastaava osuus on 54 prosenttia. Vain 39 prosenttia sanoo oppineensa jotakin kansainvälisistä poliittisista kysymyksistä ja 15 prosenttia siitä, miten voi asettua ehdokkaaksi paikallisvaaleissa (koko otoksessa 53 prosenttia ja 28 prosenttia). Lisäksi espanjalaiset opettajat, jotka opettavat kansalaiskasvatusta sisältäviä aineita, kertovat käsittelevänsä tunneilla harvemmin äänestämiseen, vaaliprosesseihin, poliittisiin järjestelmiin, perustuslakiin ja kansainvälisiin suhteisiin liittyviä aiheita.
Nyt on kulunut yli 25 vuotta siitä, kun EU alkoi keskittyä kansalaiskasvatukseen keinona hillitä nuorten poliittista tyytymättömyyttä ja lisätä tulevien aikuissukupolvien kansalaisaktiivisuutta kouluissa. Poliittisen luokan tehtävänä on ennen kaikkea luoda olosuhteet, joissa tämäntyyppiselle opetukselle ja oppimiselle voidaan antaa arvovaltaa. Populismin, valeuutisten, äärioikeiston etenemisen ja poliittisten instituutioiden epäuskottavuuden aikana on entistäkin järkevämpää ryhtyä tehokkaisiin toimiin sen varmistamiseksi, että kansalaiskasvatus ei ole maassamme enää ratkaisematon kysymys.
