Espanjalaiset menivät vaaliuurnille heinäkuussa 2023 sosialistiehdokkaan virallisten ja toistuvien lupausten nojalla, että Katalonian separatistiyrityksestä syytetyille poliitikoille ei myönnetä armahdusta ja että ETA:n perillisten kanssa ei tehdä minkäänlaista sopimusta.
Ei ole turhaa, että PP:n puheenjohtaja Alberto Núñez Feijóo vetoaa kansalaisten mielenosoituksiin kaduilla tai vaatii pienintäkään johdonmukaisuutta kansallismielisiltä puolueilta, jotka PNV:n tavoin tekopyhästi repivät vaatteensa tuomioistuimissa esiin tulleen väitetyn kansankorruption edessä, uskomme kuitenkin, että Espanjan yleisen mielipiteen joka aamuisen irvokkaan spektaakkelin edessä ei ole muuta järkevää keinoa kuin vaatia ennenaikaisesti parlamenttivaaleja.
Tämä päätös ei tietenkään ole Feijóon käsissä, vaan häneltä on helppo vaatia suurempia annoksia voimaa mukavilta pilkkailuilta, mutta joka tekee hellittämätöntä oppositiotyötä ja kaikilla hallituksen toiminnan aloilla huolimatta La Moncloan epätavallisesta strategiasta kieltäytyä kaikesta vastuusta, ilman jatkuvuuden ratkaisua, siirtyä rintamahyökkäykseen, ilman häpeää, oppositiota vastaan, jota myös hallituksen valtarakenne ei ota huomioon kyynisyydestä tai epäsäännöllisyyden takia.
Todellisuudessa ennenaikaiset vaalit, joita pidetään toivottavina myös joillakin sosialistisilla sektoreilla, eivät olisi perusteltuja vain hallitukseen ja sen lähiympäristöön vaikuttavalla korruptiosarjalla, vaan myös sillä, että espanjalaiset menivät vaaliuurnille heinäkuussa 2023 sosialistiehdokkaan virallisten ja toistuvien lupausten nojalla, joiden mukaan separatistiyrityksestä syytettyjä poliitikkoja ei armastettaisi ja että ETA:n perillisten eli Bildun kanssa ei olisi minkäänlaista sopimusta tai sopimusta. Nämä ovat kaksi asiaa, joilla on syvä poliittinen merkitys, joita ei voida sivuuttaa tavanomaisessa täyttämättömien vaalilupausten sekamelskassa ja jotka itsessään ansaitsisivat yhteiskunnallisen moitteen toimeenpanovallan johtajalle.
Mutta ei ole epäilystäkään siitä, että nykyinen poliittinen tilanne ilman yleisen talousarvion hyväksyntää, jossa (hallituksen) parlamenttitappioita on kymmeniä ja kyseenalaisempien laillisuus- ja demokraattisen etiikan juonet moninkertaistuvat, edellyttää, että espanjalaiset voivat käyttää äänioikeuttaan. Lisäksi Pedro Sánchez, jos hän toistaa ehdokkaana, voisi nähdä, hyväksyvätkö kansalaiset hänen "mielenmuutoksensa", rankaisevatko opposition "mutakonetta" ja kieltääkö kansa tuomarit, jotka ovat osa suurta salaliittoa hänen hallitustaan vastaan.
Ei tietenkään ole viisasta elätellä harhakuvitelmia tässä suhteessa, kun La Moncloan vuokralainen ei suostu edes antamaan selityksiä kongressissa tai vastaamaan toimittajien kysymyksiin, saati alistumaan kansan tahtoon. Mutta se ei tarkoita sitä, että opposition ja yleisen mielipiteen pitäisi luopua vaatimasta sitä, mikä on kaiken logiikan mukaan oikeudenmukaista.
