Ei rauhaa eikä vaurautta Francon aikana: valheita yksi kerrallaan Tejeron allekirjoittamassa manifestissa diktaattorin tukemiseksi

 Ei rauhaa eikä vaurautta Francon aikana: Tejeron allekirjoittaman diktaattoria tukevan manifestin valheet yksi kerrallaan

Plataforma 2025:n lanseeraamassa tekstissä valkaistaan diktatuuria, ja se on täynnä myyttejä, kuten että Franco loi sosiaaliturvan tai että hän johti ”rehellistä ja tehokasta” valtiota, ja tarkoituksellisia aukkoja: mitään ei mainita Espanjan nälänhädästä tai raivokkaasta sorrosta.

Jos olento, joka ei ole tästä maailmasta eikä ole koskaan puhunut kenenkään kanssa, haluaisi tietää jotain Espanjasta ja lukisi manifestin Ni olvidamos ni callamos (Emme unohda emmekä vaikene), hän ajattelisi, että Espanja oli kadehdittava paikka elää Francon diktatuurin aikana. Ja Franco oli paras hallitsija, joka sillä on koskaan ollut. Sen retoriikan ja propagandan mukaisesti, jota hallinto käytti yrittäessään puhdistaa imagoaan ja vakuuttaa, tekstissä Franco määritellään ”hyväksi mieheksi”, joka toi ”rauhan ja vaurauden”, sai aikaan ”sovinnon” espanjalaisten kesken, ”pelasti” maan ja nosti Espanjan talouden lähes ihmeellisiin korkeuksiin.

Teksti, jonka on allekirjoittanut sata ihmistä, mukaan lukien diktaattorin lapsenlapset ja vallankaappausjohtaja Antonio Tejero, on kuitenkin konglomeraatti oman edun tavoittelua palvelevia aukkoja ja tärkeimpiä myyttejä, joita francolaistuminen on itsestään rakentanut. Asiakirjassa pyydetään anteeksi diktatuuria ja juhlitaan kapinallisten voittoa ”vapautusristiretkeksi” kutsutussa tapahtumassa - viittaamalla sisällissotaan ja nimeämättä vallankaappausta - ja tietysti jätetään huomiotta se, mitä hallinto tarkoitti ihmisoikeuksien kannalta. Nämä ovat joitakin manifestin valheita:

Francon ”rauha"

Manifestissa diktaattori määritellään ”esimerkilliseksi kristityksi”, mutta siinä ei sanota mitään kauhukoneistosta, jonka hallinto suunnitteli alusta alkaen ainoana tavoitteenaan tuhota vasemmisto ja kaikki, mikä kuulosti tasavallalta. Hän ei mainitse teloituksia, perustuslaillisten takuiden lakkauttamista, tuomioistuinten ulkopuolista vainoa tai järjestelmällisiä rangaistuksia, jotka diktatuuri yleisti. ”Se perustui aina kansallisen yhteisön jakamiseen voittajiin ja voitettuihin, eikä rauhaa tai sovintoa ollut”, selittää historioitsija Nicolás Sesma, joka on kirjoittanut teoksen Ni una, ni grande, ni libre (Crítica).

Siinä ei myöskään mainita niitä 300 keskitysleiriä, jotka Francon hallinto perusti eri puolille Espanjaa, eikä 270 000 vankia, jotka vuonna 1940 suljettiin vankiloihin epäinhimillisiin olosuhteisiin. Allekirjoittajien mielestä yli 100 000 pakkotyöläistä ei ollut olemassa, eikä myöskään kymmeniätuhansia, jotka haudattiin ojiin ja hautoihin ilman, että heidän perheensä saivat hyvästellä heitä tai antaa heille arvokkaat hautajaiset, ja monet heistä ovat edelleen kadoksissa. He eivät myöskään välitä maaliskuussa 1939 lasketusta lähes puolesta miljoonasta maanpakolaisesta tai ranskalaisuuden lähes kaikilla aloilla harjoittamasta moraalisesta ja sosiaalisesta valvonnasta, mainitakseni vain muutamia sen seurauksia.

”Rehellinen, tiukka ja tehokas” valtio

Manifesti antaa Francon tehtäväksi nostaa ”raunioituneen Espanjan” ja muuttaa sen vauraaksi maaksi. Mikään ei voisi olla kauempana totuudesta. Monet historioitsijat ja taloustieteilijät ovat määritelleet diktatuurin taloushallinnon ”täydelliseksi katastrofiksi ja epäonnistumiseksi”, kuten professori Carlos Barciela, Con Franco vivíamos mejor -teoksen (Catarata) kirjoittaja, sanoo. Asiantuntijan mukaan kyseessä oli ”yksi historiamme vaikeimmista ja synkimmistä ajanjaksoista”, joka johtui Francon ensimmäisessä vaiheessa harjoittamasta itsehallintopolitiikasta, joka johti talouden romahtamiseen.

Asiantuntija määrittelee korruption Francon hallinnon ”luontaiseksi elementiksi”, minkä lisäksi käytössä oli ”epäoikeudenmukainen” verojärjestelmä, joka suosi vaikutusvaltaisia luokkia ja kirkkoa ja edisti petoksia erityisesti maanomistajien ja suurmaanomistajien keskuudessa. ”Espanja jäi paljon jälkeen muusta Länsi-Euroopasta muun muassa siksi, että sen valtio oli hyvin tehoton”, historioitsija Antonio Cazorla lisää. Vuodesta 1959 lähtien Francon, jota aluksi vastustettiin, ei ollut muuta vaihtoehtoa - konkurssin uhalla - kuin ottaa käyttöön vakautussuunnitelma, joka aloitti autarkian lopettamisen ja suosi talouskasvua.

Francon diktatuurin nälänhätä

Allekirjoittajat sanovat, että diktaattori ”otti ohjakset käsiinsä” maassa, jossa ”oli valtava köyhyys- ja nälkäongelma”, mutta todellisuus on päinvastainen: nämä olivat kaksi hallinnon politiikan seurausta. Vuoteen 1952 asti kestäneet vuodet, jolloin pakotettu säännöstelyjärjestelmä päättyi, tunnetaan nälkävuosina, mutta joinakin vuosina Espanjassa esiintyi todellinen ”täysimittainen” nälänhätä Francon ikuisen, mutta täyttämättä jääneen lupauksen ”yksikään espanjalainen ei ole ilman leipää” vuoksi, jonka kulutus romahti.

Barciela antaa joitakin tietoja: kun kulutus asukasta kohti oli 156 kiloa asukasta kohti vuodessa vuonna 1935, tasavallan aikana, se laski noin 100 kiloon 1940-luvulla. ”Vuonna 1960 lihankulutus oli vielä 20 kiloa asukasta kohti vuodessa, mikä on huomattavasti vähemmän kuin vuonna 1935, jolloin se oli noussut 33 kiloon”, historioitsija kertoo kirjassaan. Vuonna 1939 espanjalaisten ostovoima oli kolmasosa siitä, mitä se oli ollut vuonna 1936, juuri ennen vallankaappausta.

Teollistuminen Francosta huolimatta

Kyllä, vuoden 1959 jälkeen asiat muuttuivat. Espanja muutti talouspolitiikkaansa, avautui ulkomaailmalle ja liittyi ”maailman vaurauden aaltoon, joka johti maan teollistumiseen”, Barciela huomauttaa. Tämä tapahtui diktaattorin vastahakoisuudesta huolimatta. Siitä huolimatta maa jäi edelleen jälkeen muista Euroopan maista, vaikka manifestissa väitetäänkin, että Franco teki Espanjasta ”maailman yhdeksännen teollisuusvallan”. ”Tiedämme, että ennen sisällissotaa se oli seitsemäntenä ja että BKT palautui vuoden 1935 tasolle vasta pitkälle 1950-luvulle”, Sesma sanoo.

”Teiden ja rautateiden taso ei ollut muun Euroopan tasolla; kaikki ne, jotka joutuivat muuttamaan, olivat hämmästyneitä siitä, mitä Saksan tai Sveitsin kaltaisissa maissa oli tarjolla. Modernisaatio oli vielä hyvin epävarmaa”, historioitsija lisää. ”Kasvu oli näyttävää, mutta se ei ole poikkeus tai ihme. Se on samanlainen kuin mitä muut maat olivat kokeneet jo 15 vuotta aiemmin”, Cazorla huomauttaa, joka mainitsee myös muita tekijöitä, joilla oli vaikutusta, kuten veto-oikeudella estetyt ulkomaiset investoinnit, maastamuutosta saatu valuutta ja ‘työvoiman hyväksikäytön korkea aste’ ja ‘hyvin alhaiset’ palkat, joihin se myös perustui.

Hyöty maanomistajille

Manifestin allekirjoittajat väittävät, että diktaattori ”nykyaikaisti maataloutta”, ja Cazorlan mielestä tähän väitteeseen sisältyy monia vivahteita. Ennen 1950-lukua ”maatalous oli katastrofi”, ja Francon hallinto pyrki lopettamaan tasavallan maatalousuudistuksen. ”Palkat olivat hyvin alhaisia, ja päivätyöläiset perheineen näkivät nälkää”, sanoo historioitsija, joka selittää, että 1950-luvun alussa alkoi modernisointi, joka ‘perustui siihen, että pääoma hallitsi työvoimaa’. ”Kurjuutta oli edelleen paljon, ja maatalouspolitiikalla pyrittiin pääasiassa hyödyttämään niitä, jotka jo omistivat maata, ja vahvistamaan suurmaanomistajia aneemisen valtionkassan kustannuksella”, Cazorla lisää, joka on äskettäin julkaissut teoksen Los pueblos de Franco (Galaxia Gutenberg).

Lisää asuntoja, mutta ei tarpeeksi

Manifestissa viitataan myös asunto-ongelmaan ikään kuin Franco olisi ratkaissut hökkelikylät ja huonokuntoiset asunnot, jotka vaivasivat maata tuolloin. ”On täysin väärin, että hän lopetti sen, ja juuri diktatuurin aikana syntyi lähiöliike, joka käsitteli kaikkia puutteita kaupunkeihin muuttaneiden siirtolaisten asuinalueilla, jotka asuivat ilman palveluja, jalkakäytäviä, viemäreitä...”, sanoo Sesma, joka mainitsee esimerkkinä Goya-palkintoehdokkaana olleen El 47 -elokuvan tarinan.

1960-luvulta lähtien hiljattain perustettu asuntoministeriö vauhditti sosiaalisten asuntojen luomista, ja hallinto rakensi tuhansia pienituloisille tarkoitettuja taloja erilaisten, ajan mittaan muuttuneiden säädösten perusteella, mutta silti ne olivat edelleen riittämättömiä: ”Koko diktatuurin saldo luotujen talojen määrässä oli yhtä suuri kuin Yhdistyneessä kuningaskunnassa yhden vuoden aikana”, Cazorla havainnollistaa. Asunto-ongelmaa lievennettiin vasta diktatuurin viimeisinä vuosina, mutta sitä ei kuitenkaan ratkaistu, Barciela lisää ja viittaa toiseen tekijään, joka liittyy rakennettujen talojen ”pieneen kokoon” ja ”rakenteiden huonoon, jopa surkeaan laatuun”.

Työntekijät ilman oikeuksia

Vaikka tekstissä, jonka ovat allekirjoittaneet myös Manos Limpias -järjestön puheenjohtaja ja nykyään eläkkeellä oleva tuomari José Yusty Bastarreche - joka esti Francon hautaamisen Cuelgamurosin laaksosta - väitetään, että diktatuuri yritti ”kunnioittaa espanjalaisten työläisten arvoa”, Sesma pitää tätä ”harhaanjohtavana” lausuntona. ”Työntekijöiden suojelun puute oli raakalaismaista, työtunnista maksettiin hyvin halpaa palkkaa, heillä ei ollut mahdollisuutta järjestäytyä ammattiyhdistyksiin tai lakko-oikeutta”, sanoo Grenoble Alpesin yliopiston (Ranska) historioitsija.

Allekirjoittajat lisäävät myös, että Francon valtio oli ”sosiaalinen valtio ilman vasemmiston vihaa ja loisimista” - jonka edustajia, kuten tekstissä mainitaan, hallinto tappoi tai vangitsi - mutta valtion sosiaalimenot suhteessa bruttokansantuotteeseen olivat hyvin alhaiset ja kasvoivat hyvin hitaasti, kuten Barciela tutkimuksessaan toteaa: vuonna 1943 ne olivat vain 2 prosenttia ja vuonna 1966 ne olivat nousseet hieman, mutta vain 3,4 prosenttiin. Vertailun vuoksi mainittakoon, että vuonna 1995 valtion sosiaalimenojen kokonaismäärä suhteessa BKT:hen oli lähes 26 prosenttia.

Ei, Franco ei luonut sosiaaliturvaa

Tämä on yksi Francoa edelleen puolustavien tahojen useimmin toistamista myyteistä, eikä se voisi puuttua manifestista, mutta todellisuudessa diktaattori ei perustanut sosiaaliturvajärjestelmää sellaisena kuin me sen nykyään tunnemme. Lisäksi 1900-luvun alussa oli jo olemassa sosiaaliturvajärjestelmä, Instituto Nacional de Previsión, joka oli sosiaaliturvan edeltäjä. Diktatuuri teki vuonna 1963 sosiaaliturvan perusteita koskevan lain, mutta se rajoittui ”koko olemassa olevan vakuutusjärjestelmän ja keskinäisten vakuutusyhtiöiden järjestelmän yhdenmukaistamiseen”, joka oli lisäksi ”kaksi vuosikymmentä jäljessä siitä, mitä Euroopassa oli”, sanoo Sesma, joka huomauttaa, että nykyinen järjestelmä on PSOE:n entisen ministerin Ernest Llucin ja hänen vuonna 1986 antamansa yleisen terveydenhuoltolain ansiota.

Suuret sairaalat, mutta investointien puute

Manifestissa huomautetaan, että diktaattori loi ”julkisten sairaaloiden verkoston, josta hyödymme vielä nykyäänkin”, ja on totta, että diktatuurin aikana suunniteltiin suuria sairaalarakennuksia, kuten La Paz Madridissa ja Hospital de la Fe Valenciassa, mutta historioitsijoiden mukaan sen jälkeen terveydenhuoltoresursseihin tehdyissä investoinneissa oli merkittävä puute ja sairaalat ”olivat riittämättömiä”, terveydenhuoltoresursseihin investoitiin huomattavasti liian vähän, ja sairaalat ”olivat riittämättömiä”, ja diktatuurin lopussa sairaalavuoteita oli ”vähemmän kuin Portugalin tai Kreikan kaltaisissa maissa”, sanoo Barciela, joka Con Franco lived better -kirjassaan puhuu ”hirvittävistä hoito-olosuhteista” ja ”lääkkeiden ja perushygienia- ja siivousvälineiden puutteesta”.

Maailman terveysjärjestön 1960-luvun puolivälissä järjestämän vierailun jälkeen sosiaalilääketieteen professori Fraser Brockingtonin loppuraportti oli tyly: ”Kansanterveys oli huonompi kuin monissa kehitysmaissa. Espanja, joka on monessa muussa suhteessa erittäin sivistynyt maa, on epäonnistunut yhdessä olennaisessa asiassa”.

Kyllä, hän halusi osallistua toiseen maailmansotaan.

Manifestissa ei myöskään unohdeta toista myyttiä, jolle diktatuurin puolustajat ovat antaneet eniten pontta: että Franco esti taitojensa ansiosta Espanjan liittymisen toiseen maailmansotaan. Tämä ei kuitenkaan pidä paikkaansa. Diktaattori oli aina fasistivaltojen liittolainen ja saneli ”puolueettomuuden”, kun liittoutuneet julistivat sodan natsi-Saksalle, mutta kun hän vakuuttui Hitlerin mahdollisesta voitosta, hänen aikomuksensa muuttui ja hän lähetti armeijan ylipäällikön, kenraali Juan Vigónin, tekemään Hitlerille tarjouksen, jonka mukaan Espanjan olisi astuttava sotaan. ”Franco ei pitänyt meitä sivussa, Hitler oli se, joka ei halunnut Espanjan astuvan sotaan, hän ei halunnut sitä, koska häntä ei kiinnostanut se, mitä Francon Espanja voisi tuoda hänelle”, Sesma sanoo.

https://www.eldiario.es/sociedad/paz-prosperidad-franco-mentiras-manifiesto-firmado-tejero-apoyo-dictador_1_12032134.html