Artikkeli on vuodelta 2016 mutta sisällön ajankohtaisuus ei ole muuttunut.
Antonio Lorca El Paísissa:
Museoiden, kirjastojen, elokuvateattereiden, teattereiden ja konserttien kävijämäärät ovat härkätaistelun ystävien joukossa korkeammat kuin Espanjassa keskimäärin.
Härkätaisteluyleisöt ovat espanjalaisia, jotka osoittavat eniten kulttuurista kiinnostusta, ja heidän osallistumisensa elokuviin, teatteriin, lukemiseen tai musiikkiin liittyviin aktiviteetteihin on paljon maan keskiarvoa suurempaa.
Tämä käy ilmi opetus-, kulttuuri- ja urheiluministeriön kulttuuritilastojen vuosikirjasta 2015, jossa esiteltiin hiljattain 16 000 yli 15-vuotiaan henkilön kyselytutkimuksen tulokset.
Tutkimuksen lopulliset tiedot osoittavat, että lähes puolet härkätaistelujen katsojista - 49,8 prosenttia - kävi museoissa, näyttelyissä ja taidegallerioissa, kun taas koko (Espanja) väestöstä 39,4 prosenttia.
Esittäviä taiteita (teatteri, ooppera, zarzuela, tanssi, baletti) ja musikaaleja (klassisia tai nykyaikaisia) koskevassa osiossa ero on suurempi: 57,7 prosenttia härkätaistelujen katsojista kävi näissä aktiviteeteissa, kun vastaava luku oli 43,5 prosenttia koko maan väestöstä.
Härkätaistelun harrastajia käy myös elokuvissa (58,7 %) enemmän kuin Espanjassa keskimäärin (54,0 %). He käyvät kirjastoissa (30,4 verrattuna 25,6:een) ja arkistoissa (7,4 verrattuna 5,6:een). Lisäksi he lukevat enemmän kirjoja (65,8 % verrattuna 62,2 %:iin) kuin väestö keskimäärin.
Lyhyesti sanottuna tämä kuva murtaa yhden härkätaistelun harrastajiin liittyvistä leimoista, joita on perinteisesti pidetty henkilöinä, joilla on vähän koulutusta ja jotka ovat kaukana kulttuurikäytännöistä.
Samoin nämä tiedot korostavat härkätaistelun kulttuurista luonnetta, jota kaikkien aikakausien älymystö on laajalti ilmaissut, ja sen läheistä suhdetta kaikkiin taideilmaisuihin.
”Härkätaistelu on runoutta liikkeessä”, kirjoitti Octavio Paz.
Hyvässä härkätaistelussa”, Vargas Llosa korosti, ”se, mikä meitä liikuttaa ja kiehtoo, on juuri se, että härkätaistelijan armon, viisauden, rohkeuden ja inspiraation kiehtova yhdistelmä ja urhean härän rohkeus, jalous ja eleganssi onnistuvat hyvässä härkätaistelussa, siinä salaperäisessä yhteenkuuluvuudessa, joka sitoo heidät yhteen, jättämään varjoonsa kaiken siihen sisältyvän tuskan ja riskin, luoden kuvia, jotka osallistuvat samaan aikaan musiikin intensiteettiin ja tanssin liikkeeseen, taiteen kuvalliseen plastisuuteen ja teatterinäytelmän katoavaan syvyyteen, rituaaliin ja improvisaatioon, joka on tietyllä hetkellä ladattu uskonnollisuudella, myytillä ja symboliikalla, joka edustaa inhimillistä tilaa, sitä mysteeriä, josta tämä elämämme koostuu ja joka on olemassa vain sen vastakohdan, kuoleman, ansiosta”.
”Taide on härkätaistelun välähdys, joka jää verkkokalvoille loppuelämäksi, ja sen tekee mies sonnin edessä, joka, jos hän pääsee käsiksi siihen, repii sen kappaleiksi, ja monen ihmisen edessä, hyvin lyhyessä ajassa, hitaasti, muovautuvasti, rinta ulos ja takapuoli sisään... Tässä on valtava syvyys ja se herättää sellaisen tunteen, että unohdat hengissäpysymisvaiston. Onko härkätaistelu yksi kaunotaiteista vai ei? Näin pohdiskeli Curro Romero Sevillan Real Academia Santa Isabel de Hungrían jäseneksi nimittämisen yhteydessä.
”Härkätaistelujen upea ja arvoituksellinen maailma”, näin Caballero Bonald määritteli härkätaistelun.
”Hyvä härkätaistelun katsoja muistuttaa mielestäni hyvin paljon hyvää lukijaa”, sanoo runoilija Carlos Marzal.
”Härkätaisteluareenassa suuret tapahtumat ovat niitä, jotka hallitsevat sielua, pysäyttävät hengityksen ja jopa kouraisevat vatsaa”, sanoi Manolo Vázquez.
”Härkätaistelulla on monia yhtäläisyyksiä musiikkiin ja härkätaistelulla konserttiin. Härkätaistelun taiteen mysteeri on siinä, että (viitan) liike purkautuu samaan aikaan, kun se tehdään, aivan kuten tapahtuu pentagrammin nuottien kanssa. Voin myös sanoa, että aloin ymmärtää suurta filosofia Immanuel Kantia härkätaisteluareenalla, kun hän määritteli ajan puhtaaksi sisäisen tuntemuksen a priori -muodoksi”, tunnusti Amerikan historian professori Ramón María Serrera Sevillan yliopistosta Feria de Abril -tapahtuman viimeisessä julistuksessa.
Nämä lyhyet siveltimenvedot riittävät (ilman, että tarvitsee viitata García Lorcaan ja hänen tunnettuun lausumaansa, jonka mukaan ”härkätaistelu on maailman sivistynein näytös”) ymmärtämään ministeritutkimuksen johtopäätökset: härkätaistelu on kulttuuritapahtuma, ja sen kannattajat käyttävät muita taiteenaloja luonnollisena asiana; ja juuri tästä syystä he menevät härkätaisteluareenalle: henkisestä tarpeesta ja löytääkseen intiimin onnellisuuden tunteen, jonka hyvä härkätaistelu tai konsertti tuottaa.
Tämän vahvistaa myös kolme asiaankuuluvaa, sivistynyttä ja sitoutunutta harrastajaa: Javier López-Galiacho, siviilioikeuden professori Universidad Rey Juan Carlosissa ja kirjan De frente, en corto y por derecho kirjoittaja, José Morente, härkätaistelujen historian asiantuntija ja blogin ”La razón incorpórea” kirjoittaja, sekä Manuel Castillo, Sevillan yliopiston tieteenhistorian professori ja härkätaistelujen tutkimussäätiön (Fundación de Estudios Taurinos) sihteeri.
Ensin mainittu toteaa, että ”kyseessä on yksi maan sivistyneimmistä yleisöistä, mikä on loogista: härkätaistelu vaatii suurta huomiota ja syvällistä tietämystä, jotta sitä voidaan ymmärtää ja omaksua, ja vieläpä sellaisella tasolla, jota muut taiteenalat eivät saavuta. Ehkä vain flamencon tuntemus voi vastata tätä vaatimuskynnystä”.
Hän on samaa mieltä professori Tierno Galvánin kanssa siitä, että ”härkätaistelu saavuttaa, tai ainakin on viime aikoihin asti saavuttanut, kansallisen tapahtuman kelpoisuuden, jollainen ooppera olisi voinut olla Italiassa”.
Härkätaisteluissa on sellainen plastisuuden omaksumisprosessi”, hän jatkaa, ‘että Madridin entisen pormestarin mukaan siitä on tullut tapahtuma, joka on eniten kouluttanut espanjalaisia sosiaalisesti ja jopa poliittisesti, ja epäilemättä tapahtuma, jolla on suurin axiologinen sisältö’.
José Morente huomauttaa puolestaan, että ”kiinnostus härkätaistelun katsojien kulttuuriin liittyy itse spektaakkelin luonteeseen. Härkätaistelu ei ole vain viihdettä, vaan myös traaginen riitti, johon liittyy elämä ja kuolema. Se on yksi maailman vakavimmista asioista”.
Härkätaistelu kutsuu jatkuvaan pohdintaan”, hän jatkaa, ”ja herättää ajatuksia. Härkätaisteluareenalla istuessa ei ole helppo tulkita, mitä areenalla tapahtuu. Härän käyttäytymisen ja härkätaistelun syvällisten avainten ymmärtäminen on hyvin monimutkaista ja monitahoista. Härkätaistelun katsoja on jatkuvassa älyllisessä valmiustilassa. Jopa katsoja, jolle rituaali on vieras ja joka on taipuvaisin ilonpitoon, joutuu - halusi tai ei - jatkuvasti miettimään ja pohtimaan kaikkea, mitä härkätaisteluareenalla tapahtuu”.
”Juuri tämä pohdiskeleva, harkitseva ja ennen kaikkea kyseenalaistava asenne on uskoakseni myös kaiken kulttuurin, ei vain härkätaistelukulttuurin, perusta ja avain: kiinnostus tietoon ja oppimiseen.” ”Juuri tämä asenne on myös avain kaikkeen kulttuuriin, ei vain härkätaistelukulttuuriin. Pakkomielle oppia aina”, hän päättää.
Manuel Castillo on iloisesti yllättynyt tutkimuksen tuloksista, jotka ”rikkovat kliseisen kuvan kulttuurisesti vähäarvoisesta amatööristä ja osoittavat, että härkätaistelun katsojilla on erityinen herkkyys vangita toistamaton, improvisoitu ja hetkellinen taide”.
Castillo tuntee hyvin härkätaistelun kulttuurisen tosiasian, sillä vuodesta 1993 lähtien härkätaistelututkimussäätiö on julkaissut lehteä, johon on koottu härkätaisteluihin liittyviä historiallisia esseitä, kirja-arvosteluja, artikkeleita ja asiakirjoja.
