Francoismin oikeistojohtajissamme herättämä verbaalinen räiskyvyys on vertaansa vailla lähes missään muussa asiassa. Siksi he ovat vain heittäneet sen maalle, merelle ja ilmaan ilman minkäänlaisia pelkoja ja jopa pelkäämättä, että se voisi vaikuttaa siihen ystävälliseen ja enemmän tai vähemmän pohdiskelevaan kaveeraukseen, jolla muut tämän spektrin johtajat, myös äärioikeisto, suhtautuvat siihen vähäpätöiseen onnettomuuteen tämän maan menneisyydessä, joka francon diktatuuri näyttää olleen. Luultavasti hyvässä uskossa monet heistä eivät näe nyt - puoli vuosisataa Francon kuoleman jälkeen - järkeä muistella, millaisen maan diktaattori rakensi hirvittävän sodan raunioille, jos asiat eivät olleetkaan niin huonosti silloin ja seuraavina vuosikymmeninä: voiko olla järkevää muistaa sitä järjestelmällistä häikäilemättömyyttä, jolla Francon hallinto toimi hävinneitä, kukistettuja, maanpakolaisia ja heidän perheitään, heidän omaisuuttaan ja omaisuuttaan vastaan? Onko nyt todella tarpeen pelotella lapsia, nuoria ja tietämättömiä kertomalla heille, että Francon voitto johti siihen, että kymmenien ja taas kymmenien tuhansien ihmisten elämä tuhoutui, sabotoitiin, pilattiin aseiden laskemisen jälkeen keväällä 1939 ja loppuelämäksi?
Yhtä totta on, että on sietämätön historiallinen häpeä tietää, että Francon hallinto jatkoi sotaa muilla tavoin huhtikuun 1939 jälkeen, ja sen julkilausuttu tavoite oli tuhota siemen Espanjasta, joka oli ollut onnellisesti hyppivä ainakin vuosikymmenen ajan ja joka oli kuvitellut tulevaisuutta... joka oli hyvin samanlainen kuin viimeisten 50 vuoden aikana demokratian Espanjassa. Naiset eivät myöskään olleet rahtimuulia ja lasten kantajia, joilla ei ollut oikeutta mihinkään tässä kuvitellussa tulevaisuudessa, joka on nykyhetki, eikä koulujen, korkeakoulujen ja yliopistojen luokkahuoneita hallinnut kansalliskatolilaisuuden hourailu pakollisena totuutena, jotta voisi olla aito espanjalainen, eikä liberaalien, intellektuellien, opettajien, taidemaalareiden, journalistien, tiedemiesten, arkkitehtien tai kirjailijoiden murhaaminen ja karkottaminen ollut mykistetyn ja kastroidun maan laki.
He ovat melkein vakuuttamassa minut, ja on parempi olla herättämättä mieleen lähimenneisyyttä maasta, jota hallitsee valtion propaganda tiedon korvikkeena ja uskonnollinen ja poliittinen sensuuri ennaltaehkäisevänä keinona Hitlerin ja Mussolinin kukistaneen Euroopan demokraattisen vapauden pahuutta vastaan. Mitä hyötyä siitä on rauhallisille Voxin äänestäjille, jotka epäröivät tuon kokoonpanon ja PP:n välillä? Miten se auttaa heitä ymmärtämään, että demokraattisten vapauksien, vähemmistöjen ja naisten kunnioittamisen, lehdistönvapauden ja totuudenmukaisen tiedonvälityksen, ihmisoikeuksien kunnioittamisen ja oikeusvarmuuden järjestelmä on ollut päivittäinen, jatkuva, luja ja sitkeä valloitus niille, jotka vastustivat vuoden 1939 voitosta lähtien perustettua hirmuvaltiota, joka päätti päivänsä viiteen kuolemantuomioon, jotka kuollut Franco allekirjoitti? Jumalallisen sattuman kautta ilmestyy edelleen Nicolás Sesman Ni una, ni grande, ni libre -teoksen kaltaisia älykkäitä ja miellyttäviä kirjoja, joista he varmasti löytävät ammuksia lopettaakseen hölynpölyä puhumisen.
Vitsinomainen kevytmielisyys, jolla sekä Feijóo että Ayuso ovat levittäneet vitsikkäitä sanojaan hallituksen suunnittelemaa muistotilaisuuksien kampanjaa vastaan, paljastaa sen intiimin kyynisen varmuuden, että he pelaavat pelkäämänsä uusfrancoistisen ja nostalgisen äärioikeiston käsiin. He epäilemättä pelkäävät Francoa, mutta ennen kaikkea he pelkäävät häntä, koska he pelkäävät itseään huolimatta siitä, että he muistuttavat kerta toisensa jälkeen ultramodernin siirtymäkauden äärettömästä hyvyydestä, jonka aineellinen alkuperä oli saman Francon kuolema, jonka muistolle he nauravat niin paljon tänään.
https://elpais.com/opinion/2024-12-16/franco-se-le-hace-bola-a-feijoo-y-a-ayuso.html
