Demokraattinen lobotomia. Oikeisto ei enää tyydy unohtamaan ja suhtautumaan välinpitämättömästi Francon uhrien kärsimyksiin. Nyt se on löytänyt sarkasmin.
Madridissa, Juan Bravon ja Conde de Peñalverin kulmassa, on julkisivussa yksi niistä vaatimattomista muistolaatoista, joita ei juuri kukaan huomaa, ellei sitä ole tarkoituksella katsottu. Ne ovat muistolaattoja, jotka sopivat paremmin unohtamiseen kuin muistamiseen. Ne ovat hyvin korkealla, joten niiden ohi voi kävellä huomaamatta niitä, ja koska kirjaimet ovat pieniä, kaikilla ei ole näköä niiden tulkitsemiseen. Se, jota katson aina ohi kulkiessani, ei koskaan jätä minua liikuttumatta ja suututtaa. Sitä ei ole laittanut sinne kaupunginhallitus, kuten luulin muistavani, vaan Sociedad General de Autores, kuten näin tänä aamuna. Siinä lukee kirjaimellisesti: ”Miguel Hernández (...) sävelsi tässä paikassa kuuluisan ‘Nanas de la cebolla’ -teoksen syyskuussa 1939”. Koska rakennus oli ennen klinikka ja on nykyään vanhainkoti, joku, joka ei ole kovin hyvin perillä asioista, voisi kuvitella, että Miguel Hernández oli siellä sairaalahoidossa jonkin sairauden vuoksi, joka ei varmaankaan ollut kovin vakava, jos se antoi hänelle aikaa ja rauhaa kirjoittaa kuuluisa runo. Vuonna 1985 SGAE:lla, ei silloisella sosialistisella kaupunginvaltuustolla, oli halu muistaa yhden vuosisadan espanjalaisen kirjallisuuden keskeisen runon kirjoittamista, mutta jostain syystä se katsoi sopimattomaksi tai tarpeettomaksi muistaa, että runoilija oli tuomittu kuolemaan ja kuoli tuberkuloosiin, kylmyyteen ja nälkään, ja että tämä klinikka tiiliseinineen ja viihtyisine puutarhoineen oli ollut yksi niistä vankiloista, jotka lisääntyivät Madridissa ja kaikkialla Espanjassa sulkemaan satojatuhansia sodan uhreja, jotka eivät voineet paeta tai piiloutua. Tuon lukemattoman väkijoukon keskellä runoilija Miguel Hernández, vapaamielinen ja tasavallan armeijan sotilas, kirjoitti tuutulauluja nälkäiselle pojalleen ja kuunteli joka ilta teloitettavien luetteloa peläten joka hetki, että hänen nimensä olisi siinä.
Espanjalainen demokratia halusi järkevästi painottaa sovintoa, mutta alusta alkaen se oli ilkeä ja unohti sodanjälkeisen ajan ja koko diktatuurin uhrit, kostotoimet, maanpakolaiset, antifasistiset taistelijat, maanalaiset ammattiyhdistysaktivistit, miehet ja naiset, jotka olivat vielä rohkeampia ja rehellisempiä, koska sen sijaan, että he olisivat eksyneet teoreettisiin yliopistollisiin höpinöihin, he keskittyivät taisteluun työläisten oikeuksien puolesta. Nyt oikeisto väittää, että se asettaa yksimielisyyden muiston edelle ja että jos se kieltäytyy kunnioittamasta Francon hallinnon uhreja, se tekee sen, jotta se ei avaisi haavoja ja jotta se ei lietsoisi vihaa. Ne, jotka puhuivat sovinnosta jo hyvin varhain, eivät kuitenkaan olleet voittajia tai heidän perillisiään vaan voitettuja ja vainottuja. Presidentti Manuel Azaña vaati ”rauhaa, armoa ja anteeksiantoa” järkyttävässä puheessaan Barcelonassa heinäkuussa 1938. Vuonna 1956 kommunistinen puolue, jonka tuhansia taistelijoita oli vankilassa, ajoi voittajien ja voitettujen välistä kansallista sovintopolitiikkaa.
Surullinen totuus on se, että moniin vuosiin lähes kukaan ei halunnut muistaa uhreja ja taistelijoita, eikä se johtunut siitä raukkamaisesta ”vaikenemisen sopimuksesta”, josta on puhuttu ja kirjoitettu niin paljon. Vaikenemissopimusta ei ollut siitä surullisesta syystä, että siihen ei ollut tarvetta. Muutamaa poikkeusta lukuun ottamatta kaikki, ei ainoastaan politiikassa vaan myös sillä sekavalla alalla, jossa ajankohtaiset asiat ja kulttuuri risteävät, halusivat olla muistamatta niitä, jotka olivat kärsineet eniten, olla osoittamatta kiitollisuutta niille, jotka olivat taistelleet eniten, olla tunnustamatta niitä, jotka olivat kirjoittaneet piilossa tai maanpaossa. Kyse oli myös muodista. Oli välttämätöntä luopua mahdollisimman pian lähimenneisyydestä, joka oli muuttunut arkaaistiseksi yhdessä yössä. Oli välttämätöntä olla keskeytyksettä moderni, kuten Baudelairen dandy, ja kaikki, mikä kuulosti vanhalta, tunkkaiselta, maakunnalliselta, synkältä, oli riesa kahdeksankymmentäluvun kuumeisessa nykyaikaisuudessa. Francoismin lisäksi myös antifrankolaisuus oli jätettävä taakseen mahdollisimman pian, ja samalla tavoin kuin hylättiin corduroy-takit, paksut parrat ja musta tupakka - mikä kaikki oli tervetullutta - halveksittiin sodan myötä kuollutta liberaalin, tasavaltalaisen ja emansipatorisen kulttuurin mahtavaa perintöä, joka sisälsi ankarat eettiset vaatimukset ja vaatimuksen sekularismista ja julkisesta koulutuksesta.
Korruption jatkuminen, tiedon halveksunta ja se, että yhä suurempi osa koulutuksesta on joutunut spekulatiivisten ja kirkollisten intressien haltuun, liittyy niiden periaatteiden menettämiseen, joita vasemmisto lakkasi tekemästä itselleen omiksi juuri silloin, kun sillä oli parhaat mahdollisuudet saada ne takaisin, sosialististen enemmistöjen pitkien vuosien aikana. Periaatteita halveksittiin käytännön tehtävien kiireellisyydellä, mutta halveksittiin ja unohdettiin myös ne, jotka olivat tehneet niistä omiaan, maanpakolaiset, jotka palasivat ja joita vastaanotti välinpitämättömyys, veteraanit, joiden tarinoita kukaan ei enää halunnut kuulla, vankiloissa ja kidutuksessa vahingoittuneet, jotka eivät saaneet mitään moraalista korvausta ja vielä vähemmän aineellista palkkiota, joka ei olisi ollut myöhäinen tai surkea tai olematon.
Nyt on kulunut puoli vuosisataa Francon kuolemasta, ja demokraattisen muiston vihdoin virallisesti ilmaistu hyväntahtoisuus törmää ihmiselämän lyhyyden aiheuttamaan epämukavuuteen, sillä suuri osa niistä, jotka kärsivät ja ansaitsivat hyvityksen, on kuollut. Vielä enemmän se törmää oikeiston kovasydämisyyteen, joka ei tyydy aktiiviseen sitoutumiseen historialliseen ja poliittiseen lobotomiaan, epäinhimilliseen välinpitämättömyyteen niiden kärsimystä ja sankaruutta kohtaan, jotka uskalsivat vaarantaa henkensä vastustaakseen hallintoa, joka ei koskaan lakannut kostonhimoisesti juhlimasta voittoaan sisällissodassa eikä lakannut kiduttamasta ja tappamasta ennen kuin vasta tyrannin kuoleman jälkeen. Nyt hän on lisäksi löytänyt sarkasmin. Núñez Feijóo, mies, jolla on pehmeä kuminaamari, väkisin hymyilee selittääkseen, että menneisyys tekee hänet hyvin laiskaksi, koska hän haluaa huomisen, ja että vasemmisto on niin taantumuksellinen, että se kuolee nostalgiaan 40-, 50-, 60- ja 70-lukuja kohtaan. Vasemmiston voidaan nähdä kaipaavan vankiloita, pikaoikeudenkäyntejä, armottomia tuomioita, vainoa, omaisuuden ja työpaikkojen riistämistä, kidutusta, skinheadeja, kaikkien oikeuksien menettämistä, myös oikeuden elämään.
Euroopassa ei ole konservatiivisia puolueita, jotka vastustavat diktatuurien kauhujen muistamista ja kieltäytyvät kunnioittamasta niiden uhreja. Olisi ennenkuulumatonta, että kukaan Portugalin oikeistopuolueista ei tuomitsisi Salazarin diktatuuria tai että kukaan Ranskassa tai Saksassa ei osallistuisi uhrien ja vastarintataistelijoiden muistamiseen. Tällainen kieltäminen on tiukasti varattu äärioikeistolle. Saksassa Stasin entinen päämaja on museo, samoin kuin Salazarin poliittisen poliisin PIDE:n päämaja Lissabonissa, jossa on esillä vankiloissaan ja selleissään kidutettujen valokuvia ja todistajanlausuntoja. Madridissa, entisessä turvallisuusministeriön päämajassa, on muistolaatta, jolla juhlistetaan 2. toukokuuta 1808 tapahtunutta kansannousua, mutta siellä ei ole jälkeäkään, ei yhtään muistoa kaikista niistä ihmisistä, jotka kulkivat niiden sellien ja synkkien toimistojen läpi, joissa heitä kidutettiin ja joskus murhattiin. Rakennuksessa ylellistä päämajaansa pitävän aluehallituksen edustaja on juuri ilmoittanut, että se ei salli, että rakennusta nimitetään ”demokraattisen muiston paikaksi”, eikä sitä saa käyttää ensi vuonna mihinkään muistotilaisuuteen. Mutta mitä enemmän he kieltävät, pyyhkivät pois, jättävät huomiotta ja halveksivat, sitä enemmän he tahtomattaan paljastavat, miten rumia he ovat.
https://elpais.com/opinion/2024-12-21/lobotomia-democratica.html
