Integraatio on sana, joka kuulostaa lähes kaikkien mielestä hyvältä. 1800-luvulla, kun juutalaiset herättivät eurooppalaisissa rasisteissa samanlaista vihaa kuin maahanmuuttajat nykyään, assimilaatio kuulosti vähemmän hyvältä, vaikka se tarkoitti samaa asiaa: oman kulttuurin hylkäämistä ja vastaanottavan kulttuurin innokasta omaksumista. Integroituminen olisi, kuten assimilaatio oli aikoinaan, keskustelun avainkivi, Venn-diagrammin risteyskohta, joka ratkaisisi oletetun maahanmuutto-ongelman.
Minua hämmästyttää aina, että ne, jotka turvautuvat eniten integroituminen, ovat juuri niitä, jotka ovat vähiten halukkaita ponnistelemaan integroituakseen. He vaativat kiihkeästi kiistattomana aksioomana, että maahanmuuttajan on pyyhittävä pois kielensä, kulttuurinsa, tapansa ja jopa vaatteensa, jotta hän ei muuttaisi maisemaa, mutta he ovat kykenemättömiä tekemään pienintäkään elettä integroituakseen muuttuneeseen maisemaan. He eivät halua nähdä kiinalaisia kirjaimia kadullaan, he eivät hyväksy sitä, että kulmakuppilassa tarjoillaan patatas bravasin sijasta couscousia, eivätkä he kestä sitä, että heidän lähipihansa ilma on täynnä karibialaista musiikkia ja karibialaisia aksentteja. Lyhyesti sanottuna he eivät siedä pienintäkään muutosta maisemassaan, vaan vaativat, että muut unohtavat, keitä he ovat, ja omaksuvat muiden ihmisten makuja, värejä ja makuja.
Ymmärrän heitä, koska minäkään en halua sopeutua. Olen aina sopinut huonosti kaikkialle. Olen lapsesta asti tuntenut itseni kummajaiseksi, ja aikuiseksi tuleminen merkitsi sitä, että hyväksyin olevani sellainen ja halveksin niitä, jotka halveksivat minua. Ymmärrän, että integraation apostolit eivät halua sopeutua uusiin maailmoihin ja syleilevät hulluja poliitikkoja, jotka lupaavat palauttaa valkoisen, kristillisen ja yksinkertaisen arkaadian, jota ei koskaan ollut olemassa mutta jossa heidät kasvatettiin. Siksi heidän pitäisi ymmärtää, että heidän naapurustossaan asuvat maahanmuuttajat eivät myöskään halua luopua omasta nostalgiastaan tai katkaista siteitään siihen maahan, josta he lähtivät ja jonka he väistämättä kantavat mukanaan.
Maahanmuuttajalta ei voida vaatia mitään sellaista, mitä ei vaadittaisi muilta kansalaisilta eli alistumista oikeusvaltioon. Ei mitään muuta. Integraatio jätetään kunkin yksilön harkintaan, kuten niin monet muutkin asiat. Jos nimittäin integroitumisesta tulee vaatimus, monet espanjalaiset, joilla on 20 espanjalaista sukunimeä, joutuvat tunnustamaan, että olemme huonosti integroituneet, että emme sovi melkein mihinkään ja että tapamme ovat ristiriidassa säädyllisyyden ja kristillisen perinnön kanssa. Ja katsotaan, mihin meidät karkotetaan, jos emme uudistu.
https://elpais.com/opinion/2024-10-16/la-integracion-palabra-maldita.html
