Ei tarvitse olla lakiasiantuntija, jotta ymmärtää epäillä, että kansallisen härkätaistelupalkinnon lakkauttaminen on räikeää laittomuutta ja että kaikki sen perustelut perustuvat ideologisiin kysymyksiin, puolitotuuksiin ja vallan väärinkäyttöön.
Kansallisen härkätaistelupalkinnon lakkauttaminen on vastoin lakia 18/2013 ja perustuslain 46 artiklaa. Palkintoa ei voi lakkauttaa ilman lain kumoamista johon Ernest Urtasunilla ei ole ministerinä mahdollisuutta.
Eikä härkätaisteluita tarvitse ymmärtää ollakseen epäuskoinen ja hämmästynyt härkätaistelualan hiljaisuudesta tämän härkätaisteluihin kohdistuvan ennennäkemättömän hyökkäyksen edessä. Kukaan, eivät härkätaistelijat, liikemiehet, kasvattajat tai harrastajat, ei edes Fundación Toro de Lidia, joka avaa jokaiselle härkätaistelun vastaiselle aktivistille tien laittomaan tekoon, kuten juuri tapahtui ole nostaneet meteliä.
Ensinnäkin kulttuuriministeri Ernest Urtasunin päätös on vastoin kaikkia härkätaistelua kulttuuriperintönä sääntelevän lain 18/2013 periaatteita.
BOE:ssa 13. marraskuuta 2013 julkaistun asetuksen johdanto-osassa todetaan, että ”härkätaistelu on osa kaikkien espanjalaisten yhteistä historiallista ja kulttuuriperintöä”, ja lisätään, että ”härkätaistelun kulttuurinen luonne on kiistaton ja ansaitsee tulla säilytetyksi maamme aarteena”. Seuraavassa kohdassa korostetaan, että ”härkätaistelu on itsessään taiteellinen ilmentymä, joka on irrallaan ideologioista”.
Lisäksi 3 artiklassa todetaan, että ”viranomaiset takaavat härkätaistelun säilyttämisen ja edistävät sen rikastuttamista perustuslain 46 artiklan määräysten mukaisesti”, jossa korostetaan seuraavaa: ”Viranomaiset takaavat Espanjan kansojen historiallisen, kulttuurisen ja taiteellisen perinnön ja siihen kuuluvien omaisuuserien säilyttämisen ja edistävät niiden rikastuttamista niiden oikeudellisesta asemasta ja omistussuhteista riippumatta. Rikoslainsäädännössä rangaistaan rikoksista, jotka kohdistuvat tähän kulttuuriperintöön”.
On selvää, että kansallisen palkinnon tarkoituksena on suojella, säilyttää ja rikastuttaa vastaavaa kulttuuriaineistoa, ja sen poistamisella pyritään juuri päinvastaiseen.
Härkätaistelun tapauksessa ministeri ei pidä sitä kulttuurina, vaan pikemminkin eläinten hyväksikäyttönä ja kidutuksena, ja on siksi päättänyt lakkauttaa palkinnon.
Mutta tietysti meidän kaltaisessamme oikeusvaltiossa laki lähtee kansan suvereniteetista, eikä se salli käsitteellisiä muutoksia kunkin kansalaisen ideologian mukaan. Lakia noudatetaan, ei muuta. Ja jos joku ei ole samaa mieltä sen sisällöstä, sen muuttamista tai poistamista koskevat oikeudelliset mekanismit sovitellaan; mutta jokaisen kansalaisen on hyväksyttävä laki niin kauan kuin se on voimassa. Ja se, joka ei tee niin, ei voi kutsua itseään demokraatiksi, rikkoo perusvelvollisuutta ja syyllistyy rikokseen.
Halusi Ernest Urtasun sitä tai ei, härkätaistelu on kulttuuria eikä huonoa kohtelua. Eikä kukaan voi korvata toista käsitettä toisella; ei edes kulttuuriministeri, jota perustuslain 46 pykälässä kehotetaan julkisena viranomaisena edistämään kulttuuriperinnön rikastuttamista.
Toisaalta kansallisen palkinnon lakkauttamista koskevan ministeriön määräyksen muuttaminen perustuu tiettyihin ideologisiin kysymyksiin ja puolitotuuksiin, joilla päätöstä tuetaan.
BOE:n mukaan palkinnon lakkauttaminen on ”perusteltua, koska palkinto on mukautettava luovan ja kulttuurialan kehitykseen vastauksena yhteiskunnallisiin vaatimuksiin”, ja koska ”laajat yhteiskuntaryhmät hylkäävät tietyt härkätaisteluun liittyvät toimet tai härkätaistelun tietyt elementit, koska ne ovat eläimiin kohdistuvan väkivallan muotoja, joita ei voida hyväksyä”.
Tämä on totta, jos BOE sanoo niin, mutta se ei ole koko totuus. Mikä on luovan alan kehitys? Kuka määrittelee, mitä yhteiskunta vaatii? Millä perusteella ministeriö väittää, että ”laajat ryhmät” hylkäävät härkätaistelut? (”Jos et voi vakuuttaa heitä, hämmentäkää heidät”, sanoi eräs amerikkalainen presidentti).
Ministeriö vastaa itse.
Viime toukokuussa, kun Ernest Urtasun ilmoitti aikovansa lakkauttaa palkinnon, kulttuurilähteet kertoivat tälle lehdelle, että ”vain 1,9 prosenttia Espanjan väestöstä oli käynyt härkätaistelussa vuosien 2021 ja 2022 välillä. He eivät kuitenkaan selventäneet, että ensinnäkin kenttätutkimus tehtiin maaliskuun 2021 ja helmikuun 2022 välisenä aikana, kuten ministeriön itsensä julkaisemassa, molempiin vuosiin kuuluvassa kulttuuritottumuksia ja -käytäntöjä koskevassa tutkimuksessa todetaan, ja toiseksi nämä päivämäärät osuvat samaan aikaan COVID-19-pandemian kanssa, jolloin pidettiin vain vähän juhlia ja härkätaisteluareenoiden kapasiteetti oli hyvin rajallinen.
On vielä toinenkin perustelu: ministeri kehuu, että hänen päätöksensä on saanut yli 90 prosentin ”kansalaisten tuen”. Hän ei kuitenkaan viittaa asiasta järjestettyyn kansalliseen kuulemiseen, vaan ennemminkin niihin 3268 lausuntoon, jotka ministeriö sai aluksi ja 215 myöhemmin julkisen tiedotusjakson aikana, jonka aikana kaikki uudet asetukset on annettava. Toisin sanoen virallinen ”kansalaisten tuki” tukahduttamismääräykselle rajoittuu yli 90 prosenttiin yksityishenkilöiltä ja oikeushenkilöiltä saaduista 3 483 lausunnosta.
On hyvin yllättävää ja rohkeaa, että virkamies vahvistaa nämä tiedot arvovaltaisena perusteluna ministeriön määräyksen muuttamisen tukemiselle.
Asiaan liittyy kuitenkin toinenkin yhtä suuri yllätys: tukahduttaminen on jäänyt härkätaistelujen maailmalta käytännössä huomaamatta. Yksikään ammattilaisjärjestö, jonka johdossa on Fundación Toro de Lidia, eikä yksikään harrastajajärjestö ole ilmaissut aikomustaan valittaa tästä ministeriön määräyksestä. Toisin sanoen kansallisella härkätaistelupalkinnolla on niille paljon vähemmän merkitystä kuin ministerille, joka ainakin on nähnyt vaivaa etsiessään perusteluja, joiden avulla hän voi muuttaa taistelutahtoisen härkätaisteluvastaisuutensa alan valloitukseksi. Kuten edesmennyt poliitikko Antonio García-Trevijano sanoi: ”Poliitikot tekevät, mitä haluavat, koska kansa ei tee, mitä sen pitäisi”.
Todellisuudessa härkätaisteluilta on riistetty kansallinen palkinto, joka sille oikeutetusti myönnettiin sen kulttuurisen aseman vuoksi. Hyökkäyksen on tehnyt ministeri, joka ennen kuin hän vannoi valansa tiesi, että on olemassa suojelulaki, jonka hän on päättänyt jättää huomiotta. Ministeri, joka ei epäröi rikkoa lakia lyhyellä ja harkitulla toimella, joka näyttää vallan väärinkäytöltä, ja on hyvin tiedossa, että jokainen, joka toimii liiallisella vallalla tai käyttää sitä väärin, on autoritaarinen, mikä on synonyymi despotille, tyrannille ja totalitarismille.
Poliitikot tekevät mitä haluavat, koska ....
