Samaan aikaan oikeistolaisten kulttuurisodan kanssa yleinen tyytymättömyys koulutuksen tilaan Espanjassa kasvoi vuosina 1996-2015. Kyseessä on kuitenkin uupunut sykli, joka on tullut tiensä päähän.
Tyytyväisimpiä koulutuksen tilaan oltiin Espanjassa eniten vuonna 1995, jolloin lähes 63 prosenttia kansalaisista antoi myönteisen lausunnon ja 65 prosenttia kansalaisista katsoi, että koulutus oli parempi kuin 10 vuotta aiemmin. Kyseessä olivat Felipe Gonzálezin sosialidemokraattisen hallituksen viimeiset vuodet, jolloin jäljelle jäivät LOGSE, valtion stipendijärjestelmä ja investointien merkittävä lisääminen resurssien ja opettajien lisäämisen myötä. Felipe Gonzálezin astuessa hallitukseen julkiset koulutusmenot olivat 3,68 prosenttia BKT:stä, ja ne nousivat kahteen yli viiden prosentin huippuun vuosina 1992-1993 ja saavuttivat 4,64 prosenttia vuonna 1996. Tämä oli Espanjan ja Euroopan historian upein julkisten koulutusmenojen kasvu.
Aznarin ensimmäisen hallituksen astuminen kuvaan vuoden 1996 puolivälissä merkitsi käännekohtaa päinvastaiseen suuntaan. Siitä lähtien Espanjan koulutuksen hyvä imago romahti vuoteen 2000 asti, jolloin se putosi 16 prosenttiyksikköä ja vielä 9 prosenttiyksikköä niiden osalta, jotka pitivät koulutuksen laatua parempana kuin 10 vuotta aiemmin. Tämä oli ensimmäisen Aznarin hallituksen tase, joka aloitti sen, minkä tunnemme nykyään ”kulttuurisotana” julkisia kouluja ja edistyksellisiä uudistuksia vastaan, jotka ”alentavat” standardeja. Se oli hyvin laskelmoitu operaatio LOGSE:n heikentämiseksi ilman sen käyttöönottoon tarvittavia julkisia menoja ja sakset peittämällä sen perusteella, että koulutusjärjestelmää vastaan paasattiin ”epäonnistumisena”, jonka Aznar aikoi ratkaista.
Vuosina 2000-2004 PP:n ehdoton enemmistö määräsi CIS:n lopettamaan kansalaisten tyytyväisyyttä koulutusjärjestelmään koskevan kyselyn. Kun kysymys otettiin uudelleen esille vuonna 2005 Zapateron ensimmäisen hallituksen aikana, tyytyväisyysaste oli laskenut 20 pistettä vuoteen 1996 verrattuna. Oikeisto oli jo tehnyt kulttuurisen käänteentekevän työn. Aznarin kaksi hallituskautta olivat koulutusalalla hyvin ideologisia, koska niillä pyrittiin toteuttamaan LOCE:n (2002) vastauudistus ja välttämään rakenteellisia parannuksia, kuten kouluasteiden alentamista, julkisten ammatillisten koulutuspaikkojen luomista tai koulunkäynnin keskeyttämisasteen alentamista, jonka Aznar jätti 32,2 prosenttiin.
Kulttuurisota ja tuomiopäivän tarina koulutuksen tilasta olivat erittäin dramaattisia symbolisia keksintöjä, joiden tarkoituksena oli kääntää huomio pois niistä 18,37 miljardista, joita Aznarin kaksi hallituskautta eivät investoineet Espanjan koulutukseen. Jos Aznar olisi konservatiivina säilyttänyt Felipe Gonzálezin perinnöksi antaman julkisten koulutusmenojen prosenttiosuuden BKT:stä, se olisi ollut se määrä, joka hänen olisi pitänyt toteuttaa (nykyisellä inflaatiolla). Uskollisena uusliberalistiselle ja sosiaaliselle minimivaltiolinjalleen Aznar laski sen 4,47 prosenttiin vuonna 2004, kun EU:n keskiarvo oli 5,3 prosenttia BKT:sta. Resurssien ja narratiivin osalta hän on kauempana Euroopasta ja keskittyi erittäin paljon koulutuksen haukkumiseen syövyttävänä ja vaalien ohella vaikuttavana strategiana.
Moraalinen paniikki Espanjan ”katastrofaalista” koulutusta vastaan voimistui Zapateron kahden hallituskauden aikana ja sai ideologisen ja fanaattisen ristiretken sävyn. LOE:n (2006) vastaiset liikekannallepanot, piispojen mielenosoitukset ja aggressiivinen kampanja kansalaiskasvatusta vastaan, johon liittyi ensimmäiset syytökset indoktrinaatiosta, loivat hengettömän ilmapiirin, joka teki kaikenlaisen vuoropuhelun tai valtion koulutussopimuksen mahdottomaksi. Vuosina 2008-2011 kahdeksan suurimman espanjalaisen sanomalehden pääkirjoituksiin ja otsikoihin perustuvassa tutkimuksessa todettiin, että kielteiset viittaukset koulutukseen olivat 31 prosenttiyksikköä suuremmat kuin myönteiset. Koulutuksesta välittyi lehdistössä paljon enemmän kielteistä kuvaa kuin esimerkiksi maahanmuutosta, asumisesta tai julkisesta turvattomuudesta.
Tästä myrskystä huolimatta tyytymättömyys Espanjan koulutukseen kasvoi Zapateron kahden hallituskauden aikana vain 3 prosenttiyksikköä. Vuonna 2012 se kuitenkin saavutti alimmillaan 31 prosenttia espanjalaisista, jotka sanoivat koulutuksen olevan parempi kuin 10 vuotta aiemmin. Vuonna 1995 65 prosenttia espanjalaisista sanoi, että koulutus oli parempi kuin 10 vuotta sitten. 17 vuotta kestäneen intensiivisen kulttuurisodankäynnin jälkeen oikeisto ja sen mediasosialisointiterminaalit olivat saavuttaneet tavoitteensa muuttaa koulutuksen yhteiskunnallista kuvaa siinä määrin, että ne olivat mantroillaan tunkeutuneet oman äänestäjäkuntansa ulkopuolelle. Vuonna 2012 35 prosenttia kansalaisista oli sitä mieltä, että koulutus oli huonontunut ponnistelujen ja auktoriteetin vähenemisen vuoksi. Oikeistolaisten äänestäjistä 40 prosenttia kannatti näitä iskulauseita, samoin 34 prosenttia tyhjää äänestäneistä ja 32 prosenttia vasemmisto- ja kansallismielisten puolueiden äänestäjistä.
Paradoksaalista kyllä, tyytyväisimpiä koulutukseen olivat oikeiston äänestäjät (36 prosenttia) ennen vasemmiston (32 prosenttia) ja kansallismielisten äänestäjiä (31 prosenttia). Kyse on vuodesta 2012, juuri ennen kuin Espanjassa on tehty suurimmat mahdolliset leikkaukset koulutukseen, apurahoihin ja yliopistoihin. Koska Rajoyn hallitukset eivät onnistuneet säilyttämään Zapateron vuonna 2011 jättämää julkisten menojen tasoa suhteessa BKT:hen, Rajoyn (PP) hallitukset välttyivät vuoteen 2018 asti investoimasta peräti 44 652 miljoonaa euroa. Tästä syystä vuonna 2013 saavutettiin 28,4 prosentin vähimmäismäärä espanjalaisista, jotka olivat erittäin tai melko tyytyväisiä koulutuksen tilanteeseen, mikä sisällytti leikkauksia vastustavat tyytymättömät vasemmistolaiset tyytymättömyyden piiriin.
Muistakaamme, että vuonna 1995 tyytyväisiä oli 63 prosenttia. Maailmasta on vaikea löytää vastaavaa esimerkkiä kansallisen koulutuksen orkestroidusta halventamisesta, joka heikentää sen hyvää imagoa tuskin kahdessa vuosikymmenessä. Vuonna 2016 tyytyväisyysbarometri nousi viisi pistettä, kun ministeri Wert erotettiin, LOMCE:n soveltaminen keskeytettiin ja se osui samaan aikaan sosialistien ensimmäisen vuoden kanssa Aragonian, Extremaduran, Kastilia-La Manchan, Valencian ja Baleaarien itsehallintoalueiden hallituksissa, jotka liittyivät Andalusian ja Asturian hallituksiin.
Tyytyväisyysindeksi ei ole lakannut nousemasta vuodesta 2017 (42,1 %) vuoteen 2023 (52,8 %) asti, joka on viimeinen käytettävissä oleva vuosi, joka osuu yksiin Pedro Sánchezin hallitusten kanssa, jotka lopettivat koulutuksen laatua koskevan yleisen käsityksen heikkenemisen. Vuonna 1996 alkanut pitkä negatiivinen sykli näyttää päättyneen ja menettäneen kolonisoivan vaikutuksensa, joka sillä on ollut niin monta vuotta. COTEC-säätiön (2024) tuoreessa raportissa 48 prosenttia kyselyyn vastanneista oli sitä mieltä, että espanjalainen koulutus on parempi kuin eilen. Tämä ei rajoita kysymystä 10 edelliseen vuoteen, kuten CIS aikoinaan teki, mutta se antaa merkkejä myönteisen kuvan elpymisestä. Etenkin jos verrataan sitä edelliseen kertaan, kun CIS kysyi asiaa (31 % vuonna 2012). Lyhyesti sanottuna katastrofaaliset ja maailmanlopun kaltaiset puitteet, joissa oikeisto on viihtynyt niin hyvin viimeiset 20 vuotta, näyttävät olevan lopussa.
Kaikkein kummallisimpia ovat kaksi paradoksia, jotka jätämme loppuun. Toisaalta, jos voimme tehdä tämän historiallisen sarjan CIS:n tyytyväisyysindeksistä, se johtuu sen vuosittaisesta finanssipolitiikkaa koskevasta mielipidekyselystä, jossa kysytään kysymyksiä eri julkisista palveluista. IVY:llä ei ole samanlaista tilastokoneistoa, jolla olisi historiallisia sarjoja koulutuksen alalla kuin terveydenhuollon alalla, jossa sen barometri on ollut katkeamaton vuodesta 1995 lähtien. IVY:n on kiireellisesti otettava käyttöön samanlainen vuosittainen koulutusbarometri, johon kerätään vankkoja tietoja, jotta voidaan kartoittaa koulutuksen kehitys ajan mittaan ja selvittää, mitä mieltä kansalaiset ovat koulutusjärjestelmän eri osa-alueista, jotka kattavat kaikki vaiheet pikkulapsista yliopisto-opintoihin. Ei ole järkevää, että CIS jatkaa Espanjan koulutusta koskevien tilastojen pimittämistä, ja se olisi korjattava vallassa olevasta hallituksesta riippumatta.
Toinen paradoksi on se, että kansalaiset ovat paljon edistyksellisempiä, suvaitsevaisempia ja avoimempia, kun heiltä kysytään koulutuksen erityisistä ja ei niin yleisistä näkökohdista. He suhtautuvat myönteisemmin kokemuksiinsa lastensa kouluista kuin silloin, kun heiltä kysytään makropoliittisia ja yleisiä näkemyksiä. He suhtautuvat vielä myönteisemmin, kun heiltä kysytään, pitäisivätkö he parempana, että koulutuksessa asetetaan etusijalle kriittinen ja luova ajattelu (67 %), ovatko he oikeistolaisia (62 %) vai vasemmistolaisia (74 %), kuin kuri ja opetus (23 %). Pew Researchin (2017) raportista käy ilmi, että tässä dilemmassa on pienin ero poliittisen ideologian mukaan.
CIS:n hiljattain tekemän ennakointitutkimuksen (2022) ansiosta tiedämme puolestaan, että 92 prosenttia espanjalaisista kannattaa koulutuksen ja tieteen priorisointia ja resurssien lisäämistä vuoden 2030 Espanjassa. 95 prosenttia kannattaa tukituntien määrän lisäämistä oppilaille, joilla on enemmän vaikeuksia. 92 prosenttia on vahvasti tai jokseenkin samaa mieltä siitä, että opiskelijoiden käytännön taitojen, kuten ryhmätyöskentelyn tai julkisen puhumisen taitojen, oppimiselle annetaan enemmän painoarvoa. 89,3 prosenttia on samaa mieltä siitä, että opiskelijoille, jotka eivät onnistu läpäisemään ESO:ta, olisi tarjottava enemmän koulutusvaihtoehtoja. Ja 78,2 prosenttia kannattaa koulujen autonomian lisäämistä, jotta ne voivat mukautua kunkin alueen tarpeisiin.
Lyhyesti sanottuna Espanjan yleinen mielipide on vastakohta sille negatiiviselle, hyperboliselle ja ideologiselle keskustelulle, jota Espanjan oikeisto on perinteisesti ylläpitänyt koulutuksen tilasta. Kyseessä on synkkä perintö, joka ei ainoastaan vahingoita kansallista itsetuntoa koulutuksen laadusta ja luottamusta opettajiin, vaan myös vastaa aikaa, jonka espanjalainen yhteiskunta näyttää jättäneen taakseen.
Manuel Fraga Iribarne totesi 25. huhtikuuta 1983 Colegio Mayor Pío XII:ssa pidetyssä konferenssissa, että ”sosialistihallitus haluaa kansallistaa koulutuksen ja ohjata sen noudattamaan uskollisesti marxilaisia iskulauseita”. Nykyään Ayuso, VOX ja muut radikaalit media-agentit ylistävät samanlaisia julmuuksia, kun opetusvasemmistoa pidetään natsimaisena ja totalitaarisena, joka luo lukutaidottomia ja jakaa tutkintoja. Omien valheiden uskominen ei ole vain merkki kypsymättömyydestä ja typeryydestä, vaan uskominen, että nämä valheet ovat ikuisia ja tehokkaita, merkitsee Espanjan yhteiskunnan ja sen rakenteellisten muutosten vähättelyä ja lukkiutumista rinnakkaiseen ja narsistiseen väärennettyyn todellisuuteen, joka ei ole enää hegemoninen, kuten se kerran oli.
Siksi on toivottavaa, että älykäs oikeisto keskittyy koulutukseen ja jättää taakseen ideologiset ennakkoluulot ja fanaattisuuden, jotka ovat tähän asti vaikeuttaneet rakentavaa julkista keskustelua Espanjan koulutuksen ongelmista ja haasteista. Peräänantamattomuuden retoriikan voittaminen on sen suuri keskeneräinen tehtävä. Sánchezin hallitus voisi omalta osaltaan tehdä enemmän kääntääkseen koulutuksen yhteiskunnallista kuvaa tahranneet väärennökset ja vääränlaiset tiedot investoimalla päättäväisemmin datan ja big datan tuottamiseen ja lisäämällä tietoa koulutuksen julkisen hallinnon parantamiseksi. Anglosaksisessa mielessä meidän olisi kiinnitettävä enemmän huomiota siihen, että politiikassa keskitytään toimenpiteiden ja investointien tehokkuuteen ja arvioidaan niiden vaikutuksia, jotta niitä voidaan mukauttaa tai vahvistaa. Sen sijaan, että käytettäisiin niin paljon polarisoivaa ideologista retoriikkaa, joka lopulta uuvuttaa kansalaiset, perheet ja opettajat. Kuten valtiotieteilijä Víctor Lapuente neuvoo, vähemmän maagista ja teatraalista shamanismia olisi vastustettava objektiivisemmalla ja näyttöön perustuvalla ammattitaidolla. Koulutuksen haukkuminen ei enää myy.
https://elpais.com/educacion/2024-08-10/hablar-mal-de-la-educacion-ya-no-vende.html
