Sekä Espanjan oikeisto että itsenäisyyttä kannattavat uskovat olevansa perustuslaillista järjestystä vastaan käynnissä olevan kapinan uhreja.
Espanjan on oltava yksi niistä maista, joissa on eniten vallankaappauksia. Armahduslain hyväksymisprosessin aikana järjestettiin mielenosoituksia, joissa syytettiin pääministeriä vallankaappauksesta, jonka tarkoituksena oli pitää itsensä vallassa. Ryhmä asevoimien veteraaneja oli innovatiivinen ja ehdotti manifestissaan, että vallankaappauksen aika oli koittanut. ”Ei suvaita vallankaappausta”, sanoi mietteliäs Voxin puheenjohtaja (hän ei viitannut armeijaan). Oppositiojohtajalta ei myöskään tuntunut väärältä käyttää näin hälyttävää retoriikkaa: Espanjan demokratia oli kärsinyt vuoden 1981 vallankaappauksesta, ETAn jatkuvasta vallankaappauksesta, vuoden 2017 itsenäisyysmielisestä vallankaappauksesta ja viimeisimmästä vallankaappauksesta Pedro Sánchezin Katalonian suverenistien kanssa tekemän sopimuksen nojalla, koska se oli haaste perustuslain arvoille. Madridin yhteisön presidentti, joka aikoinaan syytti Sánchezia vallankaappauksen valmistelusta monarkian poistamiseksi ja tasavallan perustamiseksi, palautti meidät takaisin tähän pysyvän perustuslaillisen poikkeustilan tilaan sanomalla senaatin lehterillä, että armahdus oli todellakin vallankaappaus demokratian puolesta.
Mutta yhä useammat ihmiset näkevät vallankaappauksia. Esimerkiksi tänä lauantaina Amélie Les Bainsissa, pienessä kaupungissa Etelä-Ranskassa lähellä Katalonian rajaa. Juntsin pääsihteeri perusteli tätä puolueen tilaisuudessa luomalla vihjailevan historiallisen jatkuvuuden. Hän sanoi, että nykyään Tejero, Armada ja Milans del Bosch eivät enää käytä siviilikaartin trikorneja vaan tuomarien kaapuja. Kyseessä on ”oikeusjohto”, joka toimii ”järjestäytyneenä jenginä” ja jonka muodostavat tuomarit Llarena, Marchena, García Castellón ja Aguirre. Heidän kapinansa tavoitteena on estää armahduslain soveltaminen: ”Taata, että kaikki jatkuu entiseen tapaan eikä kukaan koske omaan yksityiseen maatilaansa siitä Espanjasta, josta diktaattori unelmoi”. Siltä varalta, että meitä lukevat objektiiviset kolumnistit, selventäkäämme, että diktaattori, johon hän viittasi, ei ollut caudillo (johtaja) Sánchez, vaan haudattu Francisco Franco. Ja Carles Puigdemont korosti lauantain tilaisuudessa, että ”vain vallankaappaus voisi estää” häntä olemasta läsnä Katalonian parlamentissa tuohon jengiin kytköksissä olleen Salvador Illan todennäköisessä virkaanasettamisistunnossa. Hänen pidätyksensä, jos se tapahtuu, olisi uusi vallankaappaus.
Tietenkin nyt yhtäkkiä ja ilman varoitusta myös korkein oikeus on alkanut nähdä vallankaappaajia. Meille on ilmoitettu kriteerien muutoksesta tällä viikolla. Vaikka rikosoikeudellisessa jaostossa syytteeseen asetettuja johtajia oli syytetty kapinasta, käyttäen laiskaa kuvausta 'kapina väkivallalla', Marchenan - oppositiojohtajista älykkäimmän - johtama tuomioistuin päätti, että vuonna 2017 tapahtunut ei ollut muuta kuin ”harhautus”. Lopuksi se tuomitsi heidät monien pettymykseksi kapinasta, rikoksesta, jota ei enää ole rikoslaissa. Mutta tästä viikosta lähtien, siitä lähtien, kun esitettiin kysymys perustuslain vastaisuudesta armahduslakia vastaan, tiedämme, että tuomioistuin, jonka puheenjohtajana hän toimii, luokittelee nämä johtajat ja ne, joita hän ei voinut tuomita, mutta jotka hänen on armahdettava, ”vallankaappauksesta eniten vastuussa oleviksi”. Haaveilusta vallankaappaukseen on jonkin verran vivahteita. Esittelijälle, Leopoldo Puentelle, määritelmän on oltava merkityksellinen. Jaetussa muistiossa se toistetaan variaatioineen 15 kertaa.
Ehkä ongelma on minun, kun ajattelen, että elämme eurooppalaisessa demokratiassa, joka ongelmineen pärjää paremmin kuin huonommin. Mutta sen täytyy olla lyhytnäköisyyttä. Koska valtion kriisin vaara vaanii ja vallankaappauksen houkutus toistuu, koska paha on aina läsnä keskuudessamme. Ettekö ymmärrä?
https://elpais.com/opinion/2024-07-28/veo-golpes-de-estado.html
