On olemassa äärioikeisto, joka haluaa sopia eurooppalaisten populistien kanssa, ja on olemassa estävä äärioikeisto.
Vox esittää espanjalaista patrioottia, mutta sen päätökset horjuttavat yhä enemmän Espanjan vakautta järjestelmävastaisuudellaan. Ei ole sattumaa, että Santiago Abascal on rikkonut aluehallitusten kansanpuolueen kanssa maahanmuuttoa koskevan linjan juuri sen jälkeen, kun hän oli lähestynyt Viktor Orbánia Euroopan parlamentissa. On olemassa kansainvälinen äärioikeistolainen liike, joka kannattaa agitaatiota ja EU-hankkeen heikentämistä - joissakin tapauksissa jopa lähellä Putinin Venäjää - ja tämän liikkeen muodostavat puolueet ovat marginaalissa Euroopan unionissa.
Riittää, kun seuraa, millaisia kiemuroita Euroopan parlamentissa, joka aloitti uuden lainsäädäntökautensa tällä viikolla, on syntymässä. Strasbourgin juorupiireissä - joihin minut kutsuttiin - vallitsee tunne, että Voxilla on tästä lähtien minimaalinen vaikutusvalta EU:n toimielimissä sen jälkeen, kun se lähti ECR-ryhmästä (konservatiivit ja reformistit) ja liittyi Marine Le Penin ja Orbánin (patriootit) ryhmään. Tämä johtuu siitä, että äärioikeisto on alkanut jakautua Euroopassa kahteen virtaukseen: niihin, jotka pyrkivät löytämään etunäkökohtia EU:n sisältä - kuten Georgia Melonin tapauksessa - ja niihin, jotka haluavat heikentää monia EU-hankkeen konsensuksia - kuten Orbánin tapauksessa. Esimerkiksi Italian Veljekset sai varapuheenjohtajapaikan Euroopan parlamentin puhemiehistössä, mikä on osoitus sen kasvavasta yhdentymisestä. Toisaalta Euroopan kansanpuolue (EPP) pyrkii eristämään Patrioottien ryhmän sekä suverenistien ryhmän, johon kuuluu myös Saksan äärioikeisto AfD, jotta ne eivät koskisi valtaan parlamentin hallinnossa tai mahdollisimman vähän.
Niinpä Vox on päättänyt palata alkulähteilleen, jolloin se oli järkyttävä voima Espanjassa ja Euroopassa. Ja tähän saattaa vaikuttaa kilpailu Alvise Pérezin kanssa. Ei ole epätavallista, että kun äärioikeistopuolueesta tulee osa ”järjestelmää”, sillä on kilpailijoita: näin kävi Le Penin Kansalliselle rintamalle Ranskassa Éric Zemmourin ehdokkuuden myötä. Espanjassa Vox menetti 600 000 ääntä vuoden 23-J parlamenttivaaleissa, joten uudelle vastaavalle muodostelmalle oli tilaa. Aluehallitukset yhdessä PP:n kanssa tuottivat yhä vähemmän melua, ja Abascalin puolue oli menettämässä fokuksensa.
Tosiasia on, että maahanmuuttokysymys näyttää olevan avain Voxin poliittiseen käänteeseen. Loppujen lopuksi Melonin Italia on löytämässä paikkansa EU:ssa: Ursula von der Leyen avautui tutkimaan ”innovatiivisia strategioita” turvapaikkahakemusten käsittelemiseksi unionin ulkopuolella juuri sen jälkeen, kun Italian hallitus oli päättänyt tehdä jotakin vastaavaa maahanmuuttajien kanssa lähettämällä heidät keskuksiin Albaniaan. Vox puolestaan haluaa irrottautua ajatuksesta, että heistä on tullut establishmentia, käyttämällä kysymystä, joka on niin arkaluonteinen sen äänestäjille, huolimatta siitä, että Euroopan parlamentin jäsen Jorge Buxadé koordinoi yhtä Euroopan maahanmuutto- ja turvapaikkasopimuksen osioista.
Orbánin rinnalla seisominen on kuitenkin taatusti paheksuttavaa nyky-Euroopassa. Euroopan parlamentissa huhutaan, että unkarilaisen johtaman ryhmän puolueet pyrkivät todellakin agitaatioprofiiliin, joka on enemmän poliittinen kuin tekninen. Ja jopa sitä, että he haluavat hajanaisen EU:n, jota he kutsuvat ”suvereeneista valtioista” koostuvaksi. Itse asiassa Vox kannattaa Patriooteihin liittymistä muun muassa sen vuoksi, että EU:lle voitaisiin antaa lisää toimivaltaa, kuten sosiaalista asuntopolitiikkaa. Jälleen kerran on olemassa äärioikeisto, joka haluaa sopia EPP:n kanssa - ottaa sen omalle alueelleen - ja on olemassa estävä äärioikeisto.
Alvise Pérez keskittyy hyvin harvoihin akseleihin, mutta yksi niistä on kilpailu siitä, mitä äärioikeisto kutsuu ”globalismiksi”. On silmiinpistävää, että hänen keskustelunsa muistuttaa Ukrainan kysymyksessä enemmän Podemosin - tai tiettyjen populistisen vasemmiston tai eurooppalaisen äärivasemmiston sukulaisryhmien - kuin Voxin keskustelua. Se Acabó la Fiestan johtaja puhuu Volodymir Zelenskin ”korruptoituneesta hallituksesta” tai toteaa, ettei hän lähettäisi sotilaita sotaan, jossa Natolla saattaa olla etuja. Abascalin puolue puolestaan puolustautuu sanomalla, ettei se peru tukea, jota se väittää antaneensa aiemmin miehitetylle maalle.
Voxin on kuitenkin yhtä vaikeaa sanoutua irti Venäjä-myönteisestä ilmapiiristä, jota sen liittyminen Orbánin ja Le Penin ryhmittymään huokuu. Unkarin presidentti aiheutti levottomuutta matkallaan Venäjälle tapaamaan Putinia - matkaa, jota Espanjan äärioikeisto ei ole tuominnut Euroopan parlamentissa - samalla kun Le Pen oli ehdokas, jolle jotkut Kremlin tiedottajat osoittivat sympatiaa Ranskan vaaleissa.
Aika näyttää, toimiiko Voxin anti-establishment-strategia vaikuttaen marginaalissa Putin-myönteisen liiton myötä, kun taas Meloni on yhä vaikutusvaltaisempi atlantismi- ja ukrainalaismyönteisessä ilmapiirissään. Hänellä ei tietenkään ole varaa olla Italian kaltaisen EU:n perustaja- ja avainmaan johtajana samalla tavalla kuin Unkarilla tai puolueilla, jotka eivät hallitse valtioita. Oli miten oli, von der Leyen on näin onnistunut laajentamaan kannattajaverkostoaan ja saamaan nurkkaan ne, jotka yrittäisivät horjuttaa EU:ta hänen toisella virkakaudellaan.
https://elpais.com/opinion/2024-07-18/vox-marginado-con-la-alianza-pro-putin.html
