Jos siirtotyöläisten määrää ei lisätä merkittävästi, maamme ei pysty ylläpitämään taloudellista suorituskykyään eikä rahoittamaan eläkkeitä, terveydenhuoltoa ja muita palveluja.
Espanjalla on vakava maahanmuutto-ongelma, mutta ei sellainen, jota Voxin Abascal luulee. Samaan aikaan kun poliittiset puolueet keskustelevat hysteerisesti siitä, miten 49 miljoonan asukkaan talousmahti voi ottaa vastaan 3000 ulkomaalaista lasta, kansantaloutta uhkaa demografisen talven kuilu. Argumentti on tuttu: jos siirtotyöläisten määrää ei lisätä merkittävästi, maamme ei pysty ylläpitämään taloudellista suorituskykyään eikä rahoittamaan eläkkeitä, terveydenhuoltoa ja muita palveluja. Tuorein arvio on peräisin Espanjan keskuspankilta, joka arvioi, että seuraavien kolmen vuosikymmenen aikana tarvitaan 24 miljoonaa uutta maahanmuuttajaa, jos aiomme säilyttää nykyisen eläkeläisten ja työikäisten välisen suhdeluvun. Haaste on hyvin samanlainen kuin muissa OECD-maissa.
Tätä taustaa vasten voisi odottaa eläkeläisten ja diabeetikoiden villejä mielenosoituksia sekä johtajiltamme hätätilasuunnitelmaa. Mutta poliittinen keskustelu on muualla, eikä vain Espanjassa. Ursula von der Leyen kehotti tässä kuussa Euroopan parlamentille pitämässään avajaispuheessa EU:ta varomaan ”maailman demagogeja”. Paitsi maahanmuuttokysymyksissä, jätti hän mainitsematta, joissa olemme asettaneet heidät kuskin paikalle. Jos katsotte upouutta Euroopan maahanmuutto- ja turvapaikkasopimusta - poliisivälinettä, jossa ei ole yhtään merkittävää toimenpidettä EU:n kipeästi tarvitsemien työntekijöiden houkuttelemiseksi - tiedätte, mitä tarkoitan.
Eurooppalaisen maahanmuuttomallin toimintahäiriöt uhkaavat jo nyt talouksiemme rakenteellisia etuja, kuten työvoiman saatavuutta. The Economist -lehti siteerasi hiljattain monikansallisen henkilöstöyrityksen ManpowerGroupin 41 maassa tekemää tutkimusta, jossa todettiin, että 75 prosentilla yrityksistä on vaikeuksia täyttää avoimia ammattitaitoisia työpaikkoja, mikä on kaksi kertaa enemmän kuin vuonna 2015. Baskimaan yrittäjien ja asiantuntijoiden kanssa pidetyssä suljetussa kokouksessa, johon minulla oli tilaisuus osallistua muutama viikko sitten, tämä diagnoosi oli Espanjan osalta järkyttävän tuttu. Kahdeksan kymmenestä baskialaisesta yrityksestä raportoi vaikeuksista löytää työntekijöitä. Työttömyysaste on yli 7 prosenttia kaikilla pätevyystasoilla, mikä on saanut eri alat hakeutumaan maamme ulkopuolelle.
Voxin ja sen kansainvälisen jengin saarnaamassa lastentarhanopettajien talouskuvitelmassa tämä on nollasummapeli, jossa jokainen maahanmuuttajan ottama työpaikka on työpaikka, joka on otettu pois valkoisen miehen käsistä. Todellisuudessa markkinoiden tarpeiden ja saatavilla olevien taitojen välinen epäsuhta vaikuttaa epätoivottavasti talouden tuottavuuteen, kasvuun ja kilpailukykyyn ja vaikeuttaa uusien työpaikkojen luomista jo täällä oleville. Maahanmuuttajat luovat työpaikkoja itselleen ja muille prosessissa, joka toimii kaikkiin suuntiin, kuten Coloradon yliopiston äskettäinen tutkimus osoitti: jokaista presidentti Obaman karkottamaa 100 000 maahanmuuttajaa kohden amerikkalaiset menettivät 8 800 työpaikkaa. Melkoinen viesti Yhdysvaltojen ja Euroopan pääkarkottajille.
Selvyyden vuoksi todettakoon, että kaikki ei ole riippuvaista ulkopuolisista. Vastaus väestökuilun aiheuttamaan eksistentiaaliseen haasteeseen tulee osittain teknologiasta - tuotanto- ja palvelumallien robotisointi, joka on jo kiihtymässä - ja mieluiten järkevästä julkisesta aloitteesta, jolla tuetaan naisia ja perheitä suojelemaan heidän oikeuttaan saada lapsia. Mutta tarvitsisimme Blade Runner -skenaarion, papin vaatteilla, jotta nämä muutokset korvaisivat tarpeen nykyistä huomattavasti avoimemmalle, joustavammalle ja strategisemmalle maahanmuuttopolitiikalle. Osan maailman väestöstä hallittua liikkuvuutta ei pitäisi pitää pienempänä pahana vaan toivottavana vaihtoehtona, koska se tarjoaa ennennäkemättömiä mahdollisuuksia köyhyyden vähentämiseen ja mahdollisuuksien maailmanlaajuiseen uudelleenjakoon.
Jos meillä on ratkaisu jonkin tarpeen ratkaisemiseksi, on järkevää kysyä, miksi emme toteuta sitä. Vastaus on, että tavassa, jolla maahanmuutto esitetään, siitä keskustellaan ja sitä säännellään, ei ole mitään järkevää. Vasemmisto- ja oikeistopuolueet ovat alentaneet ihmisten liikkuvuuden ongelmaksi. Asiaksi, jota on vältettävä uhkana tai tragediana. Tuloksena on kapea-alainen malli, joka houkuttelee laittomaan työperäiseen maahanmuuttoon, joka on hallinnoltaan hajanainen ja patologisesti pelokas. On mahdotonta löytää toista sellaista julkista politiikkaa, jossa valtion mikromanagerointi haittaa yhtä paljon työnantajien etuja ja suojelee yhtä vähän työntekijöiden ja koko yhteiskunnan etuja. Kun hallitukset ottavat askeleita oikeaan suuntaan - kuten presidentti Sánchezin hallitus on tehnyt maahantulo- ja juurtumisedellytysten lieventämisessä tai maanpaossa olevien nuorten työelämään integroimisessa - ne tekevät sen häpeällisesti ja varovaisesti ja kompensoivat sen etelärajan vallankaappauksilla. Tuloksena on usein yksi askel eteenpäin ja kaksi askelta taaksepäin.
On totta, että meillä ei ole tällä alalla ehdottomia kansallisia vertailukohtia, mutta se ei tarkoita, että toimisimme tyhjiössä. Niinkin erilaisissa maissa kuin Uudessa-Seelannissa, Kanadassa, Kolumbiassa ja Ugandassa on onnistuneita kokemuksia, jotka ansaitsevat tulla tunnetuiksi. Tässä meitä auttavat esimerkiksi Harvardin taloustieteilijän Lant Pritchettin perustaman Global Mobility Partnerships -järjestön kaltaiset organisaatiot, jotka pyrkivät tunnistamaan hyviä käytäntöjä, joita voidaan sitten monistaa ja laajentaa. Esimerkiksi Saksa kouluttaa Filippiineillä vuosittain tuhansia sairaanhoitajia ohjelman avulla, johon julkiset ja yksityiset terveydenhuoltolaitokset osallistuvat ja jota ne rahoittavat. Osa heistä siirtyy sitten Eurooppaan ja osa jää paikalliseen terveydenhuoltojärjestelmään. Liittovaltion tilastokeskus on arvioinut, että Saksa tarvitsee jopa 680 000 uutta sairaanhoitajan ammattilaista seuraavien 25 vuoden aikana.
Nykyisen mallin ja tarvitsemamme mallin välillä on todellinen vaalien miinakenttä. Yksi riski on, että äärioikeisto määrää koko konservatiivien narratiivin, kuten jo tapahtuu. Toinen riski on, että liberaalit ja edistysmieliset työntävät päänsä kuoppaan. Merkittävät vasemmiston osat - joidenkin ammattiliittojen johdolla - hylkäävät maahanmuuttomallin järkeistämisen hyödylliseksi. He puolustavat ”oikeutta olla muuttamatta” ja vastustavat tyylikkäästi mutta voimakkaasti kaikkea avoimuutta. Heidän kantansa ei ainoastaan sulje pois vallassa olevien uudistuskykyä, vaan myös pelkistää tämän keskustelun karikatyyrimäiseksi valinnaksi partapäisten protektionistien ja kosmopoliittisten snobiprogressiivien välillä.
Tarvitsemme paljon vakavampaa keskustelua, koska ihmisten liikkuvuus on yksi aikamme suurista eettisistä ja oikeudellisista rajoista. Ei ole mahdollista julistautua kansallispopulismia vastaan ja hyväksyä itsestäänselvyytenä, että perusoikeus ihmisarvoiseen elämään riippuu mahdollisuudesta syntyä väärään paikkaan. Muukalaisvihamielisten ja uusliberalistien välille on löydettävä kolmas tie, jossa käydään vuoropuhelua aikuisten kansalaisten kanssa oikeudenmukaisen ja älykkään maahanmuuttomallin rakentamiseksi: sellaisen, jolla hallitaan työntekijöiden runsasta mutta ihmisarvoista liikkuvuutta, jolla ei oteta askelta taaksepäin kansainvälisen suojelun suhteen ja jolla taataan tulevien yhteiskuntien sosiaaliset ja kulttuuriset oikeudet, ei muutaman taantumuksellisen kourallisen melankolisen kuvitelman. Toisin sanoen, siirtyen hyökkäykseen.
