Heinäkuun 1898 iltapäivänä, kun espanjalaiset sanomalehdet kertoivat Espanjan merivoimien tappiosta Santiago de Cubassa, Madridin härkätaisteluareena täyttyi välinpitämättömästä yleisöstä, joka oli välinpitämätön sen suhteen, mitä otsikoissa sanottiin suurilla kirjaimilla katastrofiksi. Ja näin jatkui pitkään: vuoden 98 katastrofi, joka antoi nimensä sukupolvelle ja aikakauden hengelle, oli tragedia, joka tapahtui lehdistössä, parlamentin puheissa ja pääkaupungin harvoissa kahviloissa, mutta mistä ihmiset puhuivat, olivat (härkätaistelijoiden) Bombitan ja Guerreriton viimeiset härkätaistelut. Tämä pöyristytti Unamunoja ja Maeztuja, jotka syyttivät Espanjan kansaa velttoudesta. Sillä vaikka se saattaa nykyään tuntua uskomattomalta, härkätaisteluissa käyminen oli aikoinaan yhtä harmitonta ajanvietettä kuin Taylor Swift nykyään ja härkätaistelijat yhtä suuria tähtiä Espanjalaisille (ja on vieläkin miljoonille).
Nykyään ainoa massaviihde ei ole härkätaistelu vaan myös suuret konsertit, festivaalit, jalkapallo.
Yleisen mielipiteen ja julkaistun mielipiteen välinen ero oli niin suuri, että historian oppikirjat huijaavat oppilaita kertomalla heille, että espanjalaiset elivät sen läpi traumana, koska historioitsijat uskoivat lehtiartikkeleita ja päättelivät, että koko maa jakoi älymystön melankolisen raivon (Kuuban kriisistä). Jotain vastaavaa voi tapahtua tälle aikakaudelle, jos historioitsijat luottavat liikaa kirjoittamiimme kolumneihin ja poliittisiin keskusteluihin. Heillä on täysi syy ajatella, että elämme paksun huokailun ja huokauksen pilven alla, Euroopan ja demokratian olemusta ja merkitystä koskevan ahdistuksen alla, jossa jokainen minuutti on osa ratkaisevaa tuntia. Tarkkanäköisemmät huomaavat kuitenkin, että Taylor Swiftin konsertissa ihmiset tekivät sydämen eleitä käsillään ja jäivät ilman ääntä rakkauslaulujen laulamisesta.
Tänään, kuten eilenkin, monet tribuunit ovat vaipuneet energiseen epäunamunismiin ja valittavat, että yleisö on tulossa pilveen Taylor Swiftin vähäkalorisesta oopiumista. Vasemmistoälymystön keskuudessa on tavallista ihmetellä äärioikeiston kykyä mobilisoida nuoria. Mutta he tuskin huomaavat, että vasemmiston kyvyttömyys uudistaa ja laajentaa äänestäjäkuntaansa johtuu myös elitistisestä halveksunnasta kansan ideologisen tiiviyden puutetta ja juhlimisen halua kohtaan. Se, joka ei ymmärrä, miksi Swift täyttää kaksi Bernabéuta (Santiago Bernabeu stadioni) ja kaipaa sitä nuorisokulttuuria, joka meni EGB:hen, on kyvytön ymmärtämään Eurooppaa, kuten Unamuno vuonna 1898. Moottorisahamiehen (Milei) ystävät muureineen ja maureineen näyttävät ymmärtävän sitä paremmin.
https://elpais.com/opinion/2024-06-05/a-taylor-swift-no-le-duele-espana.html
