Ei siksi, että se on melkein mantra, että se on vähemmän tarkka: vasemmisto kärsii pakkomielteistä, jotka estävät sitä vapautumasta tietystä vastavallankumouksellisesta nostalgiasta, katsomasta tulevaisuuteen ja siten taistelemasta voitosta nykyhetken säännöillä. Symbolit ovat muuttumattomia, poliittinen purismi velvollisuus ja moralisointi ja kompleksit luonteenpiirre. Lisäksi vanhanaikainen eepos, toistuvat uudelleenperustelut ja loputtomat kongressit, joissa vasemmisto vain keskustelee itsestään, vieraannuttavat sen paitsi samanhenkisistä ihmisistä myös ennen kaikkea nuorisosta. Paljon kehuttu vasemmiston yhtenäisyys on näistä pakkomielteistä tärkein. Hitti, jota toistetaan, kunnes siitä tulee fetissi. Eikä yhtenäisyys voi olla itsetarkoitus. Sillä jos se on, se menettää kaiken tehokkuutensa ja saa aikaan päinvastaista kuin mitä tavoitellaan: poliittisten identiteettien, olennaisten eroavaisuuksien ja vivahteiden pyyhkimisen pois, jotka ovat perusta vasemmistolle, joka haluaa tavoittaa paljon laajemman äänestäjäkunnan ja vedota siihen. Yhtenäisyyden on oltava, olosuhteisiin ja strategisesti, liittouma erojen tunnustamisessa ja rinnakkaiselossa.
Espanjasta katsomme tietyllä terveellä kateudella Ranskan vasemmiston reaktiota siihen, että presidentti Emmanuel Macron hajotti kansalliskokouksen ja että äärioikeisto saattaa nousta valtaan ensimmäistä kertaa sitten Pétainin aikojen (1940-1944). Jaamme sosiaalisissa verkostoissa heidän sopimuksiaan, ohjelmaansa, julisteitaan ja kaipaamme oppia heidän esimerkistään. Totuus on, että kansanrintamien historia ei ole syntynyt eilen, ja Ranskan vasemmisto on ollut Elyséestä poissa jo vuosia, ja siitä on käyty kiivaita keskusteluja, kiisteltyjä hahmoja, erilaisia uudelleenperustamisia ja otettu tuskallisia oppeja. Esimerkiksi kuka tahansa ranskalainen kommunistinen taistelija muistuttaisi meitä siitä, että vasemmiston yhtenäisyys saavutettiin aina heidän äänillään, ja heti sen jälkeen heidät erotettiin jokaisesta "antifasistisesta koalitiosta" - näin kävi Léon Blumin, Charles De Gaullen ja myöhemmin François Mitterrandin kanssa. Myöskään he eivät ole vapautettuja veljessodista.
https://elpais.com/opinion/2024-06-20/las-obsesiones-de-la-izquierda-y-el-nuevo-frente-popular.html
