Madrid on aina ollut härkätaistelijoiden koetinkivi, jossa menestyksen saavuttaminen on ollut vaikeinta ja jossa heillä on siksi ollut eniten arvoa. Jo 1800-luvun lopulla vanhan härkätaisteluareenan laitamilla myytiin ”El Guerran vihellyksiä”, mikä oli selvä merkki siitä, että fanit tulivat katsomaan härkätaisteluita, joihin Cordoban toinen kalifi osallistui. Espanjan pääkaupunki on aina ollut kova kaikille niille, jotka ovat astuneet sen areenalle, ja erityisen vaativa se on ollut härkätaistelutähtien suhteen.
Historian saatossa Madridin yleisö on onnistunut suututtamaan useamman kuin yhden matadorin. Rafael Guerra ”Guerrita” jopa siinä määrin, että hän meni niin pitkälle, että sanoi: ”en Madrid que atoree San Isidro” (taistelkoon San Isidro Madridissa), ja hän päätti vetäytyä eläkkeelle ollessaan voimiensa huipulla. ”En ole lähdössä, minut heitetään ulos”, hän sanoi haastattelussa, jossa toimittaja kysyi häneltä, eikö hän ole pahoillaan ammatin jättämisestä, johon matadori vastasi: ”Olenko? Teidän pitäisi olla pahoillanne, koska ette näe minua enää koskaan”. On totta, että Córdoban kuuluisa taistelija oli loistava mies, jolla oli runsaasti kykyjä, älyä ja tekniikkaa, ja tämä toi hänelle katsojien vihamielisyyttä, erityisesti madridilaisten, jotka olivat aina valmiita tutkimaan pyrkyreitä ja ennen kaikkea ylpeitä.
Mikään ei ole juurikaan muuttunut yli 125 vuoden aikana, ja ehkäpä se muuttuu vielä huonompaan suuntaan. Koska jokaisella härkätaisteluareenalla on oltava ja sen on säilytettävä omaleimaisuutensa, ja jos härkätaistelussa on yhä jäljellä linnoitus, joka antaa arvoa härkätaistelijoiden omistautumiselle, oikeamielisyydelle, puhtaudelle ja ansioille sekä härkien taisteluhengelle, se on (Madridin) Las Ventas, karkea ja tinkimätön, toisinaan julma ja röyhkeä, aina niin monimutkainen kuin on tarpeen maailman vaikeimman lajin merkityksellistämiseksi.
On kuitenkin yksityiskohtia, joita voisi vielä hioa, mutta jotka eivät vähentäisi yhtään vakavuutta. Yksi niistä olisi halveksunta, jota liian usein osoitetaan sitä kohtaan, mitä härkätaistelijat tekevät härkätaistelun aikana. ”Miau” -huuto joka liikkeessä, koska härän ulkomuoto ei ole miellyttänyt, on huomaamattomuutta, eikä kunnioitus saisi koskaan olla ristiriidassa vakavuuden kanssa. Mikä tahansa härkä voi aiheuttaa pahimman kuviteltavissa olevan lopputuloksen, joten ei olisi väärin puhua siitä liikesarjan lopussa eikä sen aikana. Juan Ortega kärsi tällaisesta tilanteesta, kun hän jäi pahasti sarviin, eikä ankaruus ole sitä.
Härkätaisteluareenoiden presidenttien on lähdettävä siitä, että kaikessa maailman toiminnassa asiakas on aina oikeassa, tietenkin myös härkätaistelussa, ja asiakas on se, joka menee lippukassalle, maksaa lippunsa ja jolla on näin ollen oikeus vaatia tietyn tyyppistä härkää. Kun johtoryhmä hyväksyy eläimen, joka on hyvin lähellä rajaansa, se ottaa riskin, että yleisö arvostelee sitä ja pyytää hyvitystä, mutta toisaalta yleisön ei pitäisi arvostella niitä, jotka vaarantavat henkensä. Härkätaistelijoiden on myös hyväksyttävä se, että he ovat näyttelijöitä, jotka ovat alttiina yleisön arvostelulle, ja kuten heidän nimensäkin osoittaa, he ovat velvollisia kunnioittamaan toisiaan, ja heidän on osoitettava tyyneyttä, joka olisi osoitettava vastavuoroisesti.
Nykyään Madrid on ainoa areena, joka antaa ja ottaa; se ei ole enää samalla tasolla kuin ennen, mutta sillä on yhä voiman sädekehä. Siksi on niin monimutkaista ja hienoa menestyä siellä. Älköön kukaan yrittäkö makeuttaa sitä tai vähätellä sitä. Mutta hyvät tavat vallitkoon silti.
https://www.burladero.tv/opinion/capotazo-largo/2024/5/28/madrid-dura-insolente-necesaria-82871.html
