Ehkä meillä ei ole vaihtoehtoja, mutta elämme huijaamalla pelaamalla pasianssia. Ja kertomalla itsellemme valheita, joilla ei ole muuta tarkoitusta kuin hyväksyä kyvyttömyytemme. Hyvä ryhmäterapia. Kolumbian ilmoitettu sulkeminen, joka on jo todellinen, ei ole haitannut ketään. Ei ennen, kun tätä uhkaa vastaan voitiin taistella, eikä nyt, kun uutiset eivät ole juuri kiinnostaneet. Härkätaistelu on pelännyt kuolevansa jo vuosia, ja juuri tällä pelolla se perustelee tappioitaan. Kolumbialainen García Márquez, joka aikoinaan halusi ryhtyä härkätaistelijaksi, sanoi kuolemanpelosta: ”Uskon, että pelko ei ole kuoleman pelko, vaan kuolemassa olemisen pelko”. Ehkä meille käy niin, että elämme katoamisen pelossa.
Niin paljon, että jatkamme mieluummin kuolemattomalta kuulostavan Las Ventasin, Sevillan tai Pamplonan juurella, samalla kun palaset kehostamme irtoavat pala palalta. Luovuttamisen takia. Kolumbia on jatkunut pitkään. Ja kun Kolumbia pyysi apua härkätaisteluihin Sevillassa ja Madridissa, apua (esiintymispalkkiota) pyydettiin 150 000 dollaria tai 120 000 dollaria per iltapäivä. Maksut ja hinnat eivät olleet elinkelpoisia elä tai kuole -tilanteessa. Älköön nyt kukaan sanoko, että härkätaistelu on anteliaisuutta ja älykkyyttä. Härkätaisteluissa on pitkään ollut kyse numeroista. Rahasta. Jos on, menen, jos ei ole, en mene.
(Silloin kuin raha oli se jota olisi pitänyt vähiten miettiä, mietittiin vain sitä, eli rahaa.)
Vuosia sitten kaikkien yhteinen sopimus olisi tehnyt Bógotassa, Calissa, Manizalesissa ja Medellínissä tähtijulisteita, jotka eivät olisi tuottaneet enempää voittoa kuin mitä ne olisi tuottaneet, ja joiden lipputulot olisivat olleet niin korkeat, että olisi saatu täysiä katsomoita, jotta olisi voitu havainnollistaa, että härkätaisteluilla on olemassaolonsa ja olemassaolonsa syy. Se ei ole sama asia. Barcelonalla oli olemassaolon syy (laillinen), mutta sillä ei ollut olemassaolon syytä (sosiaalinen vaatimus). Kolumbia oli paikka, jossa voitettiin rahaa, samoin kuin Venezuela, paikkoja, joissa monet tekivät omaisuutensa. Nyt se on panchitojen maa. Heidän kuolemansa on epämiellyttävää, koska se osoittaa meitä sormella. Nälänhädän, jonka nämä paikat kokevat ennen kuolemaansa, he kokevat katsomalla Sevillan, Madridin ja Pamplonan näyteikkunoita. On varmaan helvetin vaikeaa nähdä nälkää, kun näkee niin paljon ruokaa.
Kyse ei kuitenkaan ole rasismista tai lahkolaisesta näkemyksestä jostakin kaukaisesta ja vähäpätöisestä asiasta, kuten Venezuelasta tai Kolumbiasta, vaan siitä, ettei niukkaa energiaa ikään kuin tuhlata, että mielikuvitushärän hyökkäykseen ei pistetä grammaakaan mitään koska taistelu vaatii vaivaa. Esimerkiksi Vitoria on se kuvitteellinen härkä, johon emme tuhlaa grammaakaan mitään, koska sen taisteleminen vaatii vaivannäköä, anteliaisuutta ja panostusta. OneToro TV:ssä on brutaali iskulause: ”pelastetaan se, mikä on meidän”. Ei ole selvää, onko kyse siitä, mikä on minun vai onko se, mikä on meidän, todellakin meidän. Osa siitä. Ei se, mikä kuuluu kaikille. Koska se, mikä ei kuulu kaikille, ei koskaan ole meidän.
Meillä ei ole edessämme avoimia rintamia, vaan alue, jota vaivaa ennennäkemätön, jatkuva, kasvava, hidas ja strategisesti suunniteltu kuivuus. Ja sen edessä ei ole muuta vaihtoehtoa kuin investoida. Investoida aikaa. Sijoittaa resursseja, jotka tulevat jokaisen omasta työstä. Jos meillä ei ole taloudellisia resursseja, meillä on työmme, mielikuvamme, lahjakkuutemme, jolla voimme voittaa sen kaikkien maailman takaisin. Kaikkien. Emme voi teeskennellä pelastavamme pientä, kapeaa ja hupenevaa endogamiaamme. Sitä ei voi pelastaa katsomalla sisäänpäin. Yhä ahtaammalle ja ahtaammalle sisäpuolelle. Yhä enemmän ilman resursseja.
Se, mikä on meidän, on ulkopuolella. Sevilla, Pamplona ja ennen kaikkea Madrid ovat ymmärtäneet tämän, ja näin ne tekevät. Loput haluavat edelleen kalastaa kalaa kalakaupoissa lähtemättä merelle. Eikä kalaa kalasteta kalakaupoissa, vaan kalakaupoissa ostetaan kalaa. Kalaa kalastetaan avomerellä. Kalojen kalastaminen kalakauppiaiden kaupoissa vavalla on idiooteille. Siinä tiskillä kala maksaa paljon rahaa, jota meillä ei ole. Ja sitten sanomme, että tulemme kalastamaan, emme ostamaan. Valehtelemme itsellemme, jotta meidän ei tarvitsisi maksaa. Ja sitä kutsutaan ”pöllimiseksi”.
https://www.mundotoro.com/noticia/colombia-no-tiene-importancia/1777714
