Puigdemont ja vahtikoirat. "Ex-presidentin" paluu yksipuoliseen rupturismiin ja hänen vatsahaavaisen äänensä ei auta, mutta se on osa hänen legendaansa, hänen kerronnan yliannostukseensa: se on suurin hänen monista huijaus totuuksistaan.
Lähes puoli vuosisataa sitten armahdus syntyi tarpeesta rakentaa vakaa demokratia: tämä suurempi etu määräsi sekä juhlallisen unohduksiin sitoutumisen että sen myöhemmät poliittiset vaikutukset. Procésin nykyisen armahduslakiehdotuksen johdanto-osassa tehdään selväksi, että Cortesissa hyväksyttäväksi tulevan tekstin tavoitteena - joka aloittaa sen jälkeen mutkikkaan oikeudellisen matkan - on sovinto vuosien jälkeen, jotka ovat jättäneet syviä haavoja Kataloniaan ja koko Espanjaan, valtavan väsymyksen ja fysiikan lakien mukaisesti espanjalaisen äärinationalismin nousun: jokaisella teolla on oma reaktionsa, kuten Sir Isaac Newton sanoi, soveltaen sitä nyt Santiago Abascaliin. Carles Puigdemontin nousu Juntsin ehdokkaaksi torstaina teki kolme asiaa selväksi. Yksi: että ainakin päällisin puolin hän on edelleen kiinni tässä populistisessa ho tornarem a fer -harhassa; Puigdemontin tuskin voi odottaa olevan perääntymisen sankari, jota suuret poliittiset mullistukset usein edellyttävät. Toiseksi: entinen presidentti toimii edelleen polarisoitumisen mustana aukkona; riittää, kun katsoo Espanjan oikeiston reaktiota hänen ilmoitukseensa, aivan kuin olisimme yhtäkkiä palanneet takaisin vuoteen 2017. Ja kolme: Puigdemont on edelleen satutotuuksien mies. Junts - tai ainakin osa Juntsista - on aloittanut siirtymän kohti pragmatismia, jota Puigdemontin ilotulitus, kikkailu-vaalipuhe ei muuta. Kukaan ei usko, että hän palaa Waterloosta ilman takuita; on täysin mahdollista, että hän päätyy myös ehdokkaaksi Euroopan parlamenttiin, jos hän näkee, että armahduksen soveltaminen on monimutkaista, vaikka hän sen kuinka kiistää. Jos se saa katastrofaalisen tuloksen, voi tulla ongelmia - varokaa haavoittuneita leijonia - mutta jos se nousee gallupeista kunnollisilla luvuilla, jotka antaisivat sille jonkinlaisen vipuvaikutuksen tai ainakin mahdollisuuden jatkaa merkityksellisenä toimijana tulevissa neuvotteluissa, on normaalia - jos Katalonian politiikan myrskyisissä vesissä on mitään sellaista - että Junts jatkaa askelia kohti todellisuusperiaatetta. Lyhyesti sanottuna normaalia olisi korvata rauxan yliannostus muutamalla pisaralla senyä ja jättää syrjään poliittiset muunnelmat lypsylehmän tarinasta itsenäisyydestä.
