Jos Javier Cercasin artikkelin Un llamamiento a la rebelión, jossa hän arvosteli ankarasti Pedro Sánchezin ja Carles Puigdemontin välisiä sopimuksia, joilla tämä pyrki saamaan nimityksensä Espanjan hallituksen puheenjohtajaksi, tarkoituksena oli järkyttää monien vasemmistoäänestäjien omaatuntoa, kuten otsikko jo antaa ymmärtää, on myönnettävä, että yritys on epäonnistunut täydellisesti. Totuus on nimittäin se, että hänen kirjoituksensa ei ole herättänyt käytännössä pienintäkään keskustelua tällä alalla. Päinvastoin, siihen on suhtauduttu silmiinpistävällä hiljaisuudella ja jos ei ole, niin karkeilla ad hominem -vihjailuilla. Kuten muuten näyttää olevan tapana joillakin vasemmiston sektoreilla.
Tässä mielessä on silmiinpistävää se anti-intellektualistinen reaktio, joka on jo jonkin aikaa ollut havaittavissa muiden oletettujen älymystön edustajien taholta, jotka ovat myös tunnustautuneet vasemmistolaisiksi mutta jotka ovat liittoutuneet ilman erimielisyyksiä nykyisen vallanpitäjän kanssa. Kaukana ajatuskeskustelun aloittamisesta jälkimmäiset (muuten myös suhteessa muihin eri mieltä oleviin kirjoittajiin) ovat omistautuneet muotoilemaan tuomioita aikeista. Vaikka ehkä olisi asianmukaisempaa sanoa se yksikössä, koska tuomitaan yksi ja aina sama väitetty aikomus: kaikki ne, jotka ilmaisevat jonkinlaisia varauksia itseään edistyksellisiksi pitävien puolueiden suhteen Meille kerrotaan, että he tekevät niin, koska heillä ei ole enää valtaa ja vaikutusvaltaa, ja sen seurauksena he hengittävät kaunansa haavan läpi.
Joen toisella puolella kyseinen artikkeli on saanut enemmän julkisuutta, kuten oli odotettavissa, mutta ei ehkä niin paljon kuin moni olisi voinut kuvitella. Oikeisto ei nimittäin ole ottanut Cercasia vastaan kuin tuhlaajapoikaa, joka vihdoin palaa isänsä kotiin, kuten on tapahtunut viime aikoina monien muiden vasemmistolaisten kirjoittajien kohdalla, jotka ovat eri mieltä vallasta, vaan pikemminkin ilmeisen epäluuloisesti. On mahdollista, että tämä johtuu siitä, että vaikka hän kirjoituksensa alkupuolella käytti perusteluja, jotka konservatiiviset tahot voisivat täysin hyväksyä, hän päätyi kaikkien poliitikkojemme ankaraan hylkäämiseen, johon liittyi lotokratian puolustaminen, eli kansalaisten edustajien valitseminen arvalla. Molemmissa ääripäissä - diskvalifioinnissa ja ehdotuksessa - kirjoittaja pysyi sinnikkäästi myöhemmässä Demokratisoiva demokratia -kirjassaan.
https://elpais.com/opinion/2024-01-25/encanallados-o-envilecidos.html
