Me emme ole maahanmuuttajia. Olemme heidän lapsia, joilla on heidän ihonväri ja opit, mutta jotka ovat syntyneet ja kasvaneet Euroopassa. Oletteko koskaan miettineet, mitä me ajattelemme ja mitä Espanjaa me aiomme auttaa rakentamaan tai, tapauksesta riippuen, tuhoamaan?
Kirjoitan tätä ensimmäisen maailman pääkaupungin työpöydältä. Täytän pian 18 vuotta. En pyytänyt syntyä tälle alueelle, mutta tässä olen, joka päivä, ja saan hieman lisää valkoisuutta.
Näen latinoperheeni etelässä kerran neljässä vuodessa, kun rakkailla vanhemmillani, heidän kotiensa kultamunia munivalla hanhella, on siihen varaa. Heistä vain he pääsivät Välimerelle, jossa olen nauttinut suuresta etuoikeudesta.
Etuoikeus. Olen näet aina pitänyt itseäni vaativana ihmisenä. Ei voi olla latino ja queer eikä olla queer. Kahdeksanvuotiaana mikään ei hermostuttanut minua enemmän kuin koulussa kuulemani vitsit mustista, ja 12-vuotiaana olin jo väittelykone.
En koskaan ajatellut väittää latinouttani negatiiviseksi asiaksi. Olin yksinkertaisesti yksi ketjun alimpia lenkkejä, minulla oli oikeutettu oikeus puhua syrjinnästä, koska olin rasismia kokeneen maahanmuuttajapariskunnan tytär. Vasta kun vierailin alkuperämaassani, jossa jokainen perheeni jäsen asuu, nyt hieman vanhempana, aloin kysyä itseltäni, olivatko nämä väitteet todella minun.
Ensimmäistä kertaa tunsin tietynlaista hylkäävää suhtautumista siihen maahan, jota olin niin paljon vaatinut Espanjassa. Aksenttini oli espanjalainen, sanani olivat espanjalaisia. En sanonut chevere, vaan guay. Ja mikä tärkeintä, en tiennyt, millaista Latinalaisessa Amerikassa oli oikeasti elää. Nautin julkisen terveydenhuollon ja koulutuksen etuoikeuksista ja hyvin erilaisesta elämästä.
Toisaalta olin aina tuntenut myös tietynlaista syrjäytymistä. En ole espanjalainen, ja se on selvästi nähtävissä. Tekniikka, jonka otin käyttöön paetakseni china mandarinan, eksoottisen, Pocahontasin kaltaisia leimoja ja sanavarastooni kohdistuvaa päivittäistä kritiikkiä, oli jatkuva aktivismi. Puolustaa ennen kaikkea sorrettujen puolta. Mutta on vaikea seistä sorrettujen puolella, kun ei tiedä, kuuluuko sinne oikeasti. Yrität harjoittaa aktivismia rodullistetun näkökulmasta, mutta tulet ulos puoliksi eurooppalaisena. Ja olet liian ruskea Espanjaan, liian valkoinen Peruun.
Hyväksyin sen, että puheeni syrjinnästä tulisivat aina ylhäältä päin, mutta minulla oli silti kysymys: elänkö todella samalla huipulla kuin valkoiset ikätoverini?
No, ensimmäisen maailman kasvaminen maahanmuuttajien tyttärenä on mielenkiintoista. En ole maahanmuuttaja, sovin kuitenkin joukkoon. Minulla on madridilainen aksentti, jonka kanssa en pärjää, ja viime aikoihin asti luulin voivani elää lähes valkoisena.
Kunnes aloin havaita alkuperäkulttuurini eräänlaista valtavirtaistumista, sanoakseni pois ottamista. Ruskea ihoni, josta olen aina pitänyt enemmän talvella, koska siitä tuli hieman vaaleampi, on muotia. Äitini aksentti, jota korjailin usein, koska minulle opetettiin, että "täällä ei puhuta noin", on nyt Rosalian käytössä.
Ympärilläni on espanjalaisia teinejä, jotka käyttävät dominikaanista, argentiinalaista ja kolumbialaista slangia..... Minua hämmentää, miten salsa ja bachata leviävät, sillä ne ovat rytmejä, joiden parissa olen kasvanut kotona. Kun ne soivat, en enää heti näe päässäni äitiäni tanssimassa humalassa salsaa tätieni kanssa olohuoneessa, jota ympäröivät tuolit, joista isoäitini taputtavat toisella kädellä ja syövät toisella aji de gallinaa, vaan tuhansia pieniä valkoisia ihmisiä, jotka polkevat jalkojaan kuin ankat tik tokissa.
Minua häiritsevät asiat, joita espanjalaiset ystäväni eivät häiritse. Olen kiihkeämpi mielipiteissäni, no, olen kiihkeämpi kaikessa, ja vähemmän salliva "vitsien" suhteen.
Ja olen niin, koska sunnuntain vaalien jälkeen minulla ei ollut mitään naurettavaa. Näin äärioikeiston voittavan kaikkialla tässä maassa, jota en tiedä, voinko kutsua omakseni. En ole maahanmuuttaja, mutta osittain olen maahanmuuttaja. Ja Vox vihaa meitä. Se vihaa isääni ja isoäitiäni. Perhettäni ja ystävieni perheitä. Ja se oli todella väistämätöntä minulle, ja olen varma, että monille heistä, ajatus: 'minä muutan pois, minä muutan pois, minä muutan pois'. Siinä on siis selvä ero.
Ympärilläni olevat valkoihoiset teinivasemmistolaiset ovat nimittäin yhä vähemmän taipuvaisia äänestämään. Anarkismiin ja kommunismiin on kiinnitetty huomiota, siihen, miten mätä järjestelmä on. Olemme tulleet siihen johtopäätökseen, että kaikki puolueet ovat paskoja ja tulevat olemaan korruptoituneita ja taitamattomia riippumatta siitä, ovatko ne vasemmistolaisia vai oikeistolaisia. Miksi äänestää, jos kaikki ovat yhtä huonoja. Uskon kuitenkin, että epäpoliittisuus voi olla tapa tehdä politiikkaa, mutta vain niillä, joilla on siihen varaa. Ne, jotka eivät äänestä, eivät tee niin, koska tietävät, että tuloksella ei ole todellista vaikutusta heidän elämänlaatuunsa. Minulla on kansalaisuus, minua ei voi potkia ulos, mutta yritän aina varmistaa, että meitä eivät hallitse puolueet, jotka lietsovat vihaa.
Maahanmuuttajien lapset Euroopassa elävät jatkuvassa kriisissä, koska olemme sellaisia kuin olemme, kyseenalaistamme jatkuvasti identiteettimme, etuoikeutemme ja syrjäytymisemme..... Olenko esi-isilleni sen velkaa, että tuhoan tämän maan, joka on rakennettu varastetun kullan ja orjien veren varaan? Pitäisikö minun kouluttaa kanssakolonialistejani siirtolaisten kamppailusta? Olenko omaksunut tämän kamppailun?
Meitä on yhä enemmän. Toisin kuin monet äideistämme ja isistämme, me voimme päättää, mitä tälle maalle tehdään. Täytän pian 18 vuotta ja äänestän heidän kaikkien puolesta.
