Kansalaiset eivät äänestä poliittista voimaa sen perusteella, mitä se on tehnyt, vaan sen perusteella, mitä he luulevat sen tekevän, ja seuraavissa vaaleissa pelkkä illuusion herättäminen jää tyhjäksi sanaksi.
Toisena aikakautena tämän artikkelin otsikossa mainittu kysymys - lyhyesti sanottuna seuraavien parlamenttivaalien ennakoitavissa oleva tulos - olisi muotoiltu hyvin eri tavoin kuin nyt. Pelkästään se, että on valittu negatiiviset ja lisäksi minimalistiset ilmaisut, on tarkoitettu osoittamaan, miten kollektiivinen mielikuvitus on viime aikoina kehittynyt suhteessa julkisiin asioihin. Kehitys, jonka merkki on pikemminkin hylkääminen kuin liittyminen, jossa kansalaisten ääni ottaa enemmän huomioon sen, mitä he pelkäävät, kuin sen, mitä he toivovat.
Tämä voidaan epäilemättä tulkita sen polarisaation vaikutukseksi, johon olemme jo jonkin aikaa olleet uppoutuneina ja jossa tunteet eivät ainoastaan ole etusijalla argumentteihin nähden, vaan ensin mainittujen joukossa hegemonisia ovat negatiiviset tunteet, kuten viha ja pelko (tässä tapauksessa viholliseksi muuttuneen vastustajan pelko). Tämä vaikuttaa kaikkiin poliittisiin muodostelmiin, vaikka on lisättävä, että kaikki eivät hallitse sitä samalla tavalla, mikä on erityisen tärkeä vivahde tällä hetkellä.
Vasemmiston kohdalla keskittyminen pelottavaksi (ja vihamieliseksi) viholliseksi muuttuneeseen vastustajaan koeteltiin jo sekä viime Andalucían aluevaaleissa että Madridin aluevaaleissa kaksi vuotta sitten, jolloin valokeilaan joutui Vox, minkä seurauksena PP sai tunnetusti loistavat tulokset. Näyttäisi siltä, että viime kuukausina sama vasemmisto on yrittänyt korjata lähestymistapaa strategisesti ja mykistää pelkän hylkäämisen elementin (lyhyesti sanottuna dobermannin päivittäminen), jotta sen sijaan voitaisiin tehdä tilaa ohjelmallisille ehdotuksille, jotka sosiaalidemokraattisen aksenttinsa ansiosta eroavat selvästi vastustajiensa ehdotuksista.
Oikeisto sen sijaan näyttää edelleen valitsevan diskurssin, joka ei ole vain vahvasti polarisoitunut vaan myös voimakkaasti henkilökohtainen. Heidän lähestymistapansa ehdot ovat toistamisen ansiosta kaikkien hyvin tiedossa. Oikeistolaisten mukaan nykyinen pääministeri on vallanhimoinen narsisti, joka on valmis tekemään mitä tahansa pysyäkseen Moncloa-tuolissa, johon hän takertuisi epätoivoisesti. Tämä on niin sanotun sanchismon ydin, ja tähän ripustukseen on ripustettu kaikki ne moitteet, joita häneen on kohdistettu nykyisen vaalikauden aikana. Armahdukset ja muutokset rikoslakiin? Hinta, joka separatistisille kumppaneille maksetaan siitä, että he pääsevät hallitukseen: lait, kuten "vain kyllä on kyllä" -laki tai transsukupuolisuutta koskeva laki? Myönnytyksiä koalition jäsenille, jotta he pysyisivät vallassa jäljellä olevan vaalikauden ajan, ja niin edelleen. On myönnettävä, että toisin kuin Zapateron kohdalla, jolloin oikeisto vaati vastoin kaikkia todisteita entisen presidentin esittämistä radikaalina pamflettimiehenä, tällä kertaa viesti näyttää toimivan Zapateron hyväksi potentiaalisten äänestäjien keskuudessa, kuten mielipidemittaukset ja 28. toukokuuta pidettyjen vaalien tulokset osoittavat.
Kysymys kuuluukin, riittääkö tällainen pelkistetty hylkääminen. Tai yleisemmin sanottuna, missä määrin riittää, että oppositiossa oleva poliittinen voima alistaa hallituksen toimet ankaralle kritiikille päästäkseen valtaan (vaikka se jossain vaiheessa saattaisikin sisältää joitakin uskottavia elementtejä). Ennen kaikkea, jos se ei välitä kansalaisille selkeästi, mitä se aikoo tehdä, jos se saa vallan. Tällä hetkellä ainoa asia, josta ei näytä olevan epäilystä, on se, että oikeisto suunnittelee verojen radikaalia alentamista, viesti, jossa on selvä uusliberalistinen vivahde, joka voidaan neutralisoida ilman suurempia ponnisteluja esimerkiksi valtiovarainministeriön pedagogisen kampanjan kaltaisilla argumenteilla, jotka iskulauseen "se ei ole taikuutta, se on verosi" avulla tekevät selväksi sen yhteiskunnallisen tehtävän.
Ehkäpä tästä syystä, koska sen tulevaisuushankkeen teoreettis-poliittinen johdonmukaisuus on vähäinen, oikeisto on kaksinkertaistanut emotionaalisen ulottuvuuden korostamisen ja keskittyy lisäämään pelkoa/vihaa Pedro Sánchezin hahmoa kohtaan. Olisi vakava virhe, jos vasemmisto ottaisi tällaisen haasteen vastaan ja antaisi poliittisten kantojen välisen vastakkainasettelun tapahtua tällaisella areenalla. Todennäköisesti edellä mainitun kaltaisen tunnerekisterin asettaminen vastakkaiseen suuntaan olisi umpikuja, joka vain vahvistaisi molemmin puolin jo vakuuttuneita henkilöitä aiemmissa kannoissaan, toisin sanoen polarisoitumisen skenaarion luominen.
Mutta jos emme halua edistää polarisaatiota, meidän on purettava hyökkäykset, olivatpa niiden muotoilut kuinka ad hominem tahansa, eikä hylätä vastapuolta sellaisenaan, sillä se merkitsee sekaannusta. On eri asia hylätä vastustajan, tässä tapauksessa oikeiston, henkinen kehys kuin kieltäytyä puolustautumasta hänen hyökkäystensä sisällöltä, varsinkin kun on osoitettu, että ne ovat erityisen tehokkaita, koska ne ovat vahingollisia. Ilman tällaista puolustautumista pelkkä toiveajatteluun kehottaminen, joka on nykyisessä vaaleja edeltävässä skenaariossa (erityisesti joidenkin taholta) niin paljon esillä, tuomittaisiin pelkäksi flatus vocisiksi ja olisi samassa määrin Greta Thunbergin kuuluisan moitteen arvoinen: "ei enää blaa blaa blaa blaa blaata".
Todellisuudessa, kuten olemme huomauttaneet, kansalaiset eivät äänestä poliittista voimaa sen perusteella, mitä se on tehnyt, vaan sen perusteella, mitä he uskovat sen tekevän. Sillä, mitä he ovat tehneet, on tietenkin merkitystä, mutta vain siinä määrin kuin se sisältää uskottavan lupauksen tulevaisuudesta (ja tässä yhteydessä vertailu kahden tavan välillä hallita talouskriisejä, joita kummankin suurimman voiman on täytynyt käsitellä, voi olla erittäin tehokas tilanteen selventämiseksi). Ehkä tämä on paras tapa päästä pois aikeiden arvioinnin mutaisesta maastosta, jossa kaikki ylilyönnit ovat suojassa ja jossa kaikkein kauheimmat ennusmerkit näyttävät lopulta mahdollisilta, kuten olemme viime päivinä alkaneet nähdä erityisesti (mutta ei ainoastaan) oikeiston johtajien suusta.
Ei varmasti ole mitenkään poissuljettua, että 23. heinäkuuta pidettävät parlamenttivaalit ratkaistaan samalla maaliviivalla, tiukassa valokuvakisassa. Voittaja on se, joka tekee vähiten virheitä, aloitimme sanomalla. Mutta riippuen siitä, miten kampanja etenee, lopputulos ei kerro ainoastaan sitä, kuka muodostaa hallituksen, vaan myös sitä, kuinka paljon melua ja kuinka paljon politiikka itsessään on nykypäivän asia. Ja siinä lienee eniten vaakalaudalla tulevaisuutemme merkki.
Päättäkäämme yhteenvetoon. Kaiken sanotun jälkeen pitäisi olla selvää, että emme ehdota luopumista illuusiosta vaan sen sisällön antamista. Vaikka tämä on ehdottoman välttämätöntä, se ei riitä, jotta onnistumme aktivoimaan ne "meidän kansamme", jotka jossain vaiheessa pidättäytyivät äänestyksestä. Jos tyytyisimme tähän, se merkitsisi sitä, että hyväksyisimme vain vahingon minimoinnin. Huuto "lähdetään voittamaan" on järkevä vain, jos siihen sisältyy pyrkimys vakuuttaa ne, jotka ovat tähän asti äänestäneet oppositiota. Ilman tätä kunnianhimoa meidän todellinen tavoitteemme on olla häviämättä... liikaa.
https://elpais.com/opinion/2023-06-05/ganara-el-que-se-equivoque-menos.html
