"Tarinoita homoseksuaaleista pyhällä viikolla Sevillassa". Tämän esityskirjeen avulla Jesús Pascualin dokumentti 'Dolores, guapa!' voi vaikuttaa katsojiinsa monin tavoin, paitsi jättämällä heidät välinpitämättömiksi. Elokuva tuo meille LGTBIQ+-kollektiivin roolin Sevillan pyhäinviikolla. Pascual tutki ja kuvasi tätä dokumenttia, joka on jo menestyksekkäästi esitetty useilla elokuvafestivaaleilla, sosiaalisissa verkostoissa esiintyneiden homofobisten kommenttien perusteella, jotka olivat seurausta YouTubessa julkaistusta videosta, joka julkaistiin kulkueen aikana Sevillan Cerro del Águilan kaupunginosassa (video linkissä).
'Dolores, guapa!' ei jätä sinua välinpitämättömäksi.
Niille, jotka eivät tunne Sevillan ja Málagan kaltaisia symbolisia pyhiä viikkoja, on selvää, että intohimolla, jota monet osallistujat tuntevat näitä tapahtumia kohtaan, ei ole juuri mitään tekemistä uskonnon kanssa. Itse asiassa niiden ateistien ja ennen kaikkea talvehtivien katolilaisten, jotka eivät ole harjoittaneet uskontoaan sitten ehtoollisensa, osuus, jotka nostavat kulkueen valtaistuimia, on varmasti hyvin suuri. Tästä huolimatta tekopyhyys, jonka Dolores, guapa! epäsuorasti tuomitsee, vahvistuu, sillä vaikka näiden juhlien kaltaisina hetkinä kirkko katsoo muualle, suurimman osan vuodesta LGTBIQ+-kollektiivia halveksitaan tai jopa hyökätään sen kimppuun.
Dokumentti tuo esiin katolilaisten ja capillitojen - heidän seksuaalisesta suuntautumisestaan riippumatta - väliset erot, ja jälkimmäiset ymmärretään sellaisiksi, jotka nauttivat ja osallistuvat veljeskunnan toimintaan riippumatta siitä, ovatko he katolisia vai eivät. Moottoripyöräkerhoon voi liittyä yhtä hyvin kuin veljeskuntaan, tärkeintä on sen jäseniä yhdistävä hartaus, joka vielä muutama vuosi sitten oli yksinomaan miehille.
Dokumenttielokuva, johon kaikki, jotka olisivat halunneet osallistua, eivät voineet osallistua, koska he pyysivät, että heidän kasvonsa pikselöidään ja äänensä vääristetään, koska he pelkäsivät kostotoimia veljeskunnissaan - mitä Pascual ei selvästikään halunnut tehdä - on niin transgressiivinen, että se paljastaa nämä veljeskunnat monissa tapauksissa jopa LGTBIQ+-treffailutiloiksi.
Toisaalta yksi elokuvan myönteisimmistä näkökohdista on se, miten homoseksuaalien läsnäolo veljeskunnissa on tietyllä tavalla edistänyt homofobian vastaista evankeliointia ja normalisoinut sen, että seksuaalinen suuntautuminen ei ole ristiriidassa uskon, hartauden tai kappelin tunnelman kanssa. Yhtä totta ei kuitenkaan ole se, että elokuva paljastaa, kuinka läsnä homoseksuaalisuus on veljeskunnissa törmäämässä homofobiaan huolimatta siitä, että tästä LGTBIQ+-ryhmästä on tullut yksi Sevillan pyhän viikon tukipilareista. Tämä absurdi troglodiittien taso syrjinnässä, joka näyttää ylpeilevän sillä, että se suvaitsee - ei kunnioita - homoseksuaaleja, mutta ilman höyheniä, ilman maneereita, jotka eivät todellisuudessa loukkaa ketään.
Samoin näyttäisi siltä, että pyritään omaksumaan symboleja, jotka todellisuudessa jo ylittävät itse uskonnon, samalla tavalla kuin Che Guevaran kasvot ovat päätyneet palvelemaan kapitalismia T-paitojen muodossa, jotka on tuotettu Bangladeshin lasten hyväksikäytön avulla. Muistamme yhä kristittyjen lakimiesten ties kuinka monennen naurunalaiseksi tekemän, kun he yrittivät tuomita Borja Casillasin, joka Drag Sethlas -hahmonsa kanssa voitti Las Palmas de Gran Canarian karnevaalien drag-gaalan.
Katsokaa elokuva, avatkaa mielenne, sekä puolin että toisin - myös jos olette ateisti, jotta ymmärtäisitte, mitä kulkueet todella liikuttavat - ja valmistautukaa Pascualin seuraavaan tapaamiseen, joka käsittelee lesbojen osallistumista Rocíoon. Maailma ei muutu niin paljon, mutta mielet, toivotaan niin.
